Hei kaikki naiset

Oli kivat leiripäivät taas Ahonniemessä.

Kun katsoo ulos ikkunasta, näkee, miten syksy alkaa toden teolla tulla. Oli jo viileää tänä aamuna, kun tulin töihin.

Syksyn kauniit värit on ihania katsella. Keltaiset, punaiset, oranssit ja ruskeat sävyt pukkaa esiin joka puolelta, minne katseleekin. Taivas on minusta syksyisin erityisen kaunis monine harmaine sävyineen.

Mutta se, josta en syksyssä pidä, on se valtava pimeys, joka ympäröi yhtäkkiä kaikkialla. Tuntuu, että pitää mennä sisälle,  laittaa villasukat jalkaan ja kynttilät palamaan ja kaikki koristevalot päälle, ettei se pimeys hiipisi sisäänkin.

Syksy on luopumista kesästä ja monesta muustakin asiasta. Se tekee mielen joskus apeaksi. Taas on yksi kesä mennyt ja alkaa talven kylmyys. Se hiipii ainakin vanhassa hirsitalossa sisälle asti. Jotenkin alkaa se arjen rytmi painaa taas päälle. Ehkä se vähän ahdistaa mieltä, kuinka selviää pimeydestä, kylmästä ja kaikesta rumbasta, mitä talvi tuo tullessaan. Kesällä voi olla vähän niin kun “Ellun kanat”, mutta syksyllä täytyisi ryhdistäytyä ja tarttua taas toimeen.

Alkaa työt, seurakunnan toiminta, harrastukset ja kaikki, mikä vaatii meitä osallistumaan. Mistä saisi voimia kaikkiin näihin asioihin.

Olen usein miettinyt, miksi en pidä pimeästä. Onko se jotain tuntematonta pelkoa siitä, kun ei näe eteenpäin, ei tiedä, mitä on nurkan takana.

On vaikea heittäytyä tuntemattomaan. Se pelottaa meitä. Raamatussa onneksi sanotaan, että on yksi, joka tietää kaiken ja ennalta on jo kaikki meidän päivämme suunnitellut.

Miksi pelätä? Se onkin vaikea läksy elää tässä päivässä ja olla murehtimatta etukäteen kaikkea tulevaa ja varsinkin, kun emme näe edes seuraavaan päivään.

On paljon ihania Raamatun lauseita, jossa puhutaan tästä murehtimisesta ja ehkä se kuuluu meidän naisten luonteeseen enemmänkin tuo ikuinen murehtiminen, josta pitäisi päästää irti.

“Älkää siis huolehtiko huomisesta päivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet” Matt.6:34

“Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon” Fil.4:6-7

Ajattelen, että murehtiminen on sellainen musta suo, johon voi upota ja josta voi olla vaikea nousta ylös. Se on niin kuin syksyn pimeys, johon voi kietoutua.

Katsellaan kuitenkin taivaalle, ei pimeyteen. Niin kun tuossa Raamatun jakeessa kehotetaan; rukoillaan ja anotaan ja jopa kiitetään niistä pimeimmistäkin hetkistä ja turvataan siihen ainoaan Jumalaan, jolta apu voi meille tulla.

Sain tuolta Ahonniemen leiriltä kortin, jossa oli tuttu Raamatun psalmi 23 “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu…  Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.“ Kuvassa oli kevätesikoita, joita keväisin on meidän piha ihan täynnä …lupaus keväästä. Kuinka osuikaan aihe. Kiitos siitä vielä kortin tekijälle.

Rukoillaan, että tänä syksynä saamme ryhtyä uudella innolla seurakunnissa siihen joukkoon, joka saa viedä Jeesuksen sanomaa eteenpäin. Ja että nuo monet leirillä esitetyt rukousaiheet saavat aivan uskomattomia vastauksia, asiat ratkeavat ja keväällä, kun tapaamme, saamme vain kiittää siitä, miten Jumala on ollut meidän kanssamme ja siunannut meitä monin tavoin.

Yhteinen rukous ja yhteys kantaa

Syksyterveisin Heli

Kirjoittaja Heli Hokkanen on kuvassa naistenpäivien iltatilaisuuden ryhmässä Eija Kuulan ja Tytti Oksasen välissä.

Yhteyttä yli rajojen Baptistinaisten Syyspäivillä Ahonniemen leirikeskuksessa 3.-4.10.2026

Sitä tunsi itsensä lähes nuoreksi ja vastuuttomaksi, kun suuntasi ystäväporukalla
Ahonniemen leirikeskukseen viikonlopun viettoon Baptistinaisten Syyspäiville. Päivien
teemana oli Johanneksen evankeliumin luvun 17, jakeen 21 mukaisesti, Että he yhtä olisivat.
Viikonloppuun ei uskoakseni monellakaan kuulunut yksinäisiä hetkiä, ellei yöunia lasketa.
Yhteyttä koettiin ja elettiin todeksi yli seurakunta-, kirkkokunta- ja mannerrajojen.

Itselläni sydämessä läikähti erityisesti Turun Baptistinaisten näkeminen. Onhan se lapsuuden kotiseurakuntani ja pala omaa henkilökohtaista historiaani. Tuntuu sekä hienolta että haikealta, että olemme yhtä yhä vuosikymmenten jälkeen, vaikka konkreettiset kohtaamiset vuoden aikana voidaan laskea yhden käden sormilla. Uskon, että tämä yhteys perustuu ensisijaisesti siihen, että olemme sisaria Jeesuksessa Kristuksessa, samaa heimoa, vaikkakin eri ikäisiä ja erilaisilta elämänpoluilta.

Lauantaiaamussa oli jopa pientä jännitystä ilmassa, kun sisaria saapui ympäri Suomen, ja
sisaret kohtasivat toisiaan peräti vuosikymmenten tauon jälkeen. Moni kahvi- ja ruokahetki
olisi varmasti voinut seurustelujen puitteissa kestää pidempäänkin, jos muu ohjelma olisi sen sallinut. Tällä kertaa me tamperelaiset olimme Margit Sinisalon kokoaman suunnitteluporukan kesken laatineet jämptin ohjelman, joka toivon mukaan mahdollisti myös yhdessäoloa ja kohtaamisia.

Lauantain puhujavieraana meillä oli Marttyyrien äänen Mari Palomäki, jonka puheen myötä avautui myös maailmanlaajuisen yhteyden merkitys. Maailmalla kristityt sisaret ja veljet ovat eri tavoin ahtaalla, ja Jeesuksen tunnustamisella omaksi Herraksi ja Vapahtajaksi voi olla inhimillisesti katsottuna kohtuuton hinta. Silti on niitä, jotka yhä tänä päivänä katsovat Jeesuksen nimen tunnustamisen kalliimmaksi aarteeksi kuin minkään maanpäällisen. Voisi jopa sanoa, että katsomamme tositapahtumiin perustuva elokuva
Sabina Wurmbrandin ja hänen miehensä Richardin elämästä 1930–1950-luvuilla natsien
miehittämässä Romaniassa on elävä esimerkki Kristuksen tuntemisen ensisijaisuudesta.
Paavalin sanoin: “Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut
tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen,
minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista.” Filip. 3:7–11.

Lauantain päivähetken kohokohta oli englantilaisesta High Tea -tyylistä inspiroitunut hieman hienompi kahvi- ja teehetki, jonka äärellä varmasti vaihdettiin monia ajatuksia ja kuulumisia.

Iltapuolella me liki nelikymppiset “nuoret” luotsasimme pienryhmäkeskusteluja uskovien
yhteyden kokemuksista, haasteista ja vaikutuksista. Itselleni jäi päällimmäisenä mieleen
ryhmien jakamista ajatuksista se, että yhteyttä voi parhaiten vaalia ymmärtämällä erilaisuutta ja suhtautumalla armollisesti niin itseen kuin toisiinkin. Tämän teeman ympärillä ovat omat ajatukseni kulkeneet vielä näihin päiviin asti. Välillä meinaa jokin menneisyyden haamu ja kipeä kokemus nostaa päätään ja tuoda mukanaan katkeruuden ja häpeän tunteet. Valitsin viedä asian rukouksessa Taivaan Isälle ja melko välittömästi sain vastauksen: “Jeesus on lunastanut minun kipuni ja minua loukanneen henkilön väärät teot.” Siitä hetkestä lähtien, eli arviolta viime lauantaiaamusta alkaen, olen tuntenut syvästi sisimmässäni, että Jeesus on meidät molemmat lunastanut, joten olemme sujut. Uskon, että jos keskitymme näkemään toisissamme hyvää ja palvelemaan toinen toistamme, niin on vaikeampi antaa muurien nousta välille. Vanhin tyttäreni kiteytti asiaa kuluneella viikolla: “Äiti, kannattaa olla ystävällinen muille, koska ei kukaan kehtaa olla epäystävällinen sille, joka on kiltti ja huomioi muut”. Lauantai-illan pimetessä rohkeimmat ja sisukkaimmat viettivät iltaa vielä uiden ja saunoen, mutta niiltä lauteilta minulla ei ole jakaa omia kokemuksia, kun uni alkoi jo painaa silmiä ja lämmin saunaparven peti kutsua.

Sunnuntaina herättelimme kehoa ohjaamallani Tikva-tunnilla. Tikva on hepreaa ja merkitsee sitä toivoa, joka meillä on Jeesuksessa Kristuksessa. Se on hengellinen ja kristillinen lempeä kehonhuoltoon ja rentoutumiseen keskittyvä liikuntamuoto, jossa tavoitellaan yhteyttä Jumalan kanssa oman hiljentymisen ja rukouksen sekä ohjaajan Raamatunluvun myötä. Ilokseni sain tuokiosta positiivista palautetta, ja useampi oli kokenut sen merkityksellisenä. Keho ja mieli raukeina hiljennyimme yhteiseen rukoukseen seurakuntiemme puolesta Raija Latvalan johdolla. Oli tärkeää kuulla muiden seurakuntien kuulumisia ja rukousaiheita ja saada kantaa niitä Taivaan Isälle yhdessä, ja toivon mukaan jälkeenpäin myös kukin omassa rukouselämässämme. Kenties vielä kohtaamme sellaisissa merkeissä, että saamme todistaa Jumalan ihmeellisistä rukousvastauksista. Ongelmat ovat oleellisia, sillä ilman niitä meillä ei olisi ihmeitäkään. Viikonlopun musiikissa meitä palvelivat Raija Latvala ja tyttärensä Kaisu Fränti.

Sunnuntaipäivän raamattutunnin meille piti Anneli Lohikko. Hän nivoi taitavasti yhteen niin
viikonlopun teeman, Johanneksen evankeliumin luvun 17 kertomusta Jeesuksen
jäähyväisrukouksesta, kuin oman kokemuksensa siitä, mitä on olla Jumalan käytössä Hänen valtakuntaansa työssä ja nöyrtyä sille palveluspaikalle, jonka Jumala on itse kullekin
tarkoittanut. Ihmisen omat suunnitelmat ja Jumalan tarkoitusperät eivät aina heti alkumetreillä kohtaa, mutta jos vain antaudumme Jumalan tahtoon, niin varmasti Hän meitä johdattaa. Anneli rohkaisi meitä olemaan ensisijaisesti yhtä Isän kanssa, jotta voimme aidosti kristittyinä olla yhtä sisarina ja veljinä. Yhteys Isään rakentuu rukouksen ja Sanan luvun kautta. Raamattu on meidän ohjekirjamme, mutta myös elävä ja vaikuttava Jumalan Sana meille tänäkin päivänä. Sana myös lupaa, että meidän kristittyjen yhteydellä on todistusvoima maailmalle Jeesuksen sovitustyöstä ja Jumalan rakkaudesta. “Niin kuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut.” Joh.17:18–23.

Sunnuntain päätöstilaisuudessa saimme kuulla myös Liisa Luodon terveiset
sekä Raili Huhtalan välittämiä kuulumisia Sierra Leonesta. On arvokasta, että
keskuudessamme on mantereita, kieliä ja kulttuureja ylittävää yhteyttä. Vaalikaamme näitä
jatkossakin!

Baptistinaisten Syyspäivien Että me yhtä olisimme -teeman myötä olen pohtinut paljonkin sitä, miksi yhteys ei ole aina niin helppoa ja luontevaa. Koen että paholaiselle kristittyjen yhteys on sangen vastenmielistä. Niinpä hän yrittää pudotella ihmisten ja seurakuntien välille kiiloja, ristiriitoja, loukkauksia ja väärinymmärryksiä, jotka katkeroittavat sydäntä. Katkeralla sydämellä on vaikeampi rakastaa toisia ihmisiä, heijastaa Jeesusta ja olla yhteydessä toisiin uskoviin. Jotta jaksamme rakastaa ja olla yhtä ja yhteydessä, meidän täytyy ottaa esimerkkiä Jeesuksesta, joka sekä pesi lähimmäistensä jalkoja että vetäytyi välillä yksinäisyyteen, hiljaisuuteen ja rukoukseen – yhteyteen Taivaallisen Isän kanssa. Kun palvelemme toinen toisiamme, emme voi heittää kiviä. Kun vaalimme yhteyttä Isään, on luontevampaa ja antoisampaa vaalia yhteyttä toisiin: palvella, iloita, jakaa kuormia, kulkea yli rajojen, nähdä toisenkin näkökulma ja ymmärtää toisen kivut. Joonan kirjasta nousee myös yhteyteen liittyvä teema. Joona pelkäsi, että Jumalan armo Niiniven kansaa kohtaan olisi suurempi kuin hänen oma vihansa, että Jumala armahtaisi kansaa, Israelin vihollisia, joita hän itse vihasi ja jotka hän oli jo tuominnut. Mielestäni on tärkeää pohtia myös omalla kohdalla, keitä me olemme jo tuominneet Jumalan armon ulottumattomiin, keiltä me olisimme kieltämässä yhteyden. Toivon koko sydämestäni, että valitsemme siunata myös ja etenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa yhteys on vaikeaa. Mikä valtava todistusvoima sillä olisikaan seurakunnissa ja maailmalle nähdä ja elää todeksi sellaista Jeesukselta lahjana saatua armoa ja rakkautta, joka tuo sovinnon, kuroo haavat umpeen ja luo uutta ja entistä väkevämpää yhteyttä Jeesuksen rakkauden kautta.

Tampereella 21.10.2026 Reetta Kylmäkoski (kirjoittaja ryhmäkuvan vasemmassa laidassa)

Virallisen kokouksen päätöksiä

• Toimintasuunnitelma kertoo, että vuoden 2027 teemana on Suunnitelma.
• Naisten kevätkokous pidetään Vaasassa lauantaina 20.3.
• Johtokuntaan valittiin jatkamaan Irmeli Torro vuosille 2027-29 ja uusina jäseninä Heli Hokkanen Vaasasta vuosille 2027-29 ja Maarit Tourunen Vehniältä vuosiksi 2027-29. Nämä paikat olivat vapaina, koska Hanna Rei ja Isa Maria Söderudd ovat eronneet johtokunnasta kirkkokunnan vaihtumisen tähden. Lisäksi valittiin varalle Anni Kieksi Turusta. Johtokunnassa ovat lisäksi Margit Sinisalo ja Pirkko Kaskinen, jotka on valittu vuosiksi 2025-27 sekä Ritva Palomäki vuosiksi 2026-28. Puheenjohtaja Raili Huhtala lasketaan johtokunnan jäseneksi.
• Johtokunnan kuvassa takarivi: Margit, Pirkko, Ritva ja Raili. Eturivi: Irmeli, Anni, Maarit ja Heli

• Maarit Tourunen on kääntänyt baptistinaisten kansainvälisen rukouspäivän materiaalin, joka löytyy erillisenä blogi-sivulta sekä myös kirjeen liitteenä. Päivää toivotaan vietettävän seurakunnissa maanantaina 2.11.
• Muissa asioissa keskustelimme Sierra Leonen Graftonin koulun vessahankkeesta. Syyspäivillä oli myyntiä hankkeen hyväksi ja keräsimme 236€. Hankkeen koko budjetti on n. 3000€. Olemme jo aiemmin osallistuneet hankkeen avustamiseen. Monttua on kaivettu ja seinätarvikkeita on hankittu. Tähän kuuluu rautaa ja kiviä sekä sementtiä ja hiekkaa tillien tekemiseen. Graftonin maaperässä kallio tuli vastaan ja se pitää murskata, jotta päästään eteenpäin. Syvyyden pitäisi olla 16 jalkaa eli noin 5 metriä. Laitan liitteeksi kuvan Mambolon Malambeen koulun vessasta, jonka rakentamiseen osallistuimme talvella 2023-24 n. 2000€:lla. Tämäntapainen siitä pitäisi tulla, mutta tällä kertaa 6-paikkaisena; kaksi pojille, kaksi tytöille ja kaksi opettajille. Ala- ja yläkoulussa on yhteensä 700-800 oppilasta.

Vastaan vielä kahteen kysymykseen, jotka syyskokouksessa esitettiin. On mahdollista, että perheet osallistuvat kaivuutyöhön. Koulu on nyt järjestänyt aiheesta kokouksen. Suoraan sanottuna tarvikkeiden hankkimiseen he eivät pysty omin avuin. Hyvään rakentamiseenkin tarvitaan alan osaamista.

Entä tyhjennetäänkö käymälää koskaan. Pääkaupunkiseudulla (kuten Grafton) City Council voi sen tehdä kalliilla rahalla. Joskus kylän väki kaivaa reiän, tyhjentää alustan ja levittää sen pellolle.

Kiitos, jos autat, niin saamme hankkeen loppuun. Vaikutamme näin koululaisten terveyteen.