Sinä päivänä, jona minä huusin, sinä vastasit minulle; sinä rohkaisit minua: minun sieluni sai voiman. (Ps. 138:3, käännös 1933/-38)

Kun huusin sinua, sinä vastasit, annoit sydämeeni voimaa ja rohkeutta. (Ps. 138:3, käännös 1992)

Rohkaiseminen on sananmukaisesti rohkeuttamista – sanoja, tekoja tai läsnäoloa, joka saa aikaan rohkaistumista, siis rohkeuden syntymistä tai lisääntymistä. Rohkaistunut ihminen voi käydä uudelle tielle, vaikka se pelottaa, hävettää, huolettaa tai tuntuu epämukavalta. Rohkaistunut ihminen saattaa myös pysyä jo valitsemallaan tiellä, vaikka nimenomaan se pelottaisi, hävettäisi, huolettaisi tai tuntuisi epämukavalta.

Aina ei ole kyse myöskään itse valitsemastamme uudesta tai tutusta tiestä – esimerkiksi kärsimys harvoin kysyy, haluammeko sen osaksemme. Se tuuppaa meidät tuntemattomaan. Askelten ottaminen kärsimyksen keskellä edellyttää myös rohkaisua.

Rohkaisemisesta seuraava rohkaistuminen on jotakin, jonka voimme usein toisissamme havaita: Joku todella tarttuu uuteen tai pitää sinnikkäästi kiinni vanhasta. Joku kestää tai rakentaa uutta kärsimyksenkin keskellä. Rohkaistuminen on kuitenkin edellyttänyt jonkin sellaisen vahvistumista meissä, jota emme voi suoraan toisissamme havaita: Identiteettimme ja minäkuvamme ovat vahvistuneet – tiedämme entistä paremmin keitä olemme ja mihin kykenemme.

Identiteetin vahvistaminen on rohkaisemista

Identiteetillä viitataan kokemukseemme siitä, keitä olemme. Tärkeisiin identiteetin määrittäjiimme voivat lukeutua vaikkapa se, että olemme Jumalan lapsia, Jeesuksen seuraajia, äitejä, hengellisiä äitejä, puolisoita, tyttäriä, sisaria, perheenjäseniä, seurakunnan jäseniä, tietyn koulutuksen suorittaneita, ammattimme edustajia tai jonkin asian harrastajia.

Vaikka identiteetissä on kyse siitä, kuka minä olen, se ilmaisee nimenomaan, kuka olen suhteessa toisiin. Identiteetti avautuukin voimakkaasti itsemme ulkopuolelle, liittää meidät osaksi jotakin meitä suurempaa, kuten Jumalaa, perhettä, parisuhdetta, muista ihmissuhteita, seurakuntaa, työyhteisöä tai vaikkapa sukanneulojien edellisiä abstraktimpaa maailmanlaajaa joukkoa.

Mikäli identiteetti on vahva – kun tiedän syvällisesti, että juuri tämä, tämä ja tämä todella olen – olen rohkeampi toimimaan identiteettini määrittäjiin liittyvien odotusten mukaisesti ja hoitamaan tai valitsemaan niihin liittyvien vastuiden edellyttämiä tehtäviä.

Moniin identiteetin määrittäjiin sisältyy myös valtavasti rakkautta – Jumala, perhe, ystävät ja seurakunta rakastaa minua. Tuo rakkaus luo pohjan rohkeudelle myös niiden asioiden suhteen, jotka eivät liity suoraan vaikkapa perheeseen, ystäviin tai seurakuntaan: Voin aloittaa rohkeasti uuden harrastuksen tai kohdata uusia ihmisiä, sillä tiedostan syvästi, että minua rakastetaan jo. Epäonnistuminen tai se, ettei uusi ihminen lopultakaan juuri välitä minusta, ei vie sitä minulta pois.

Identiteettiämme vahvistavat sanat, teot ja läsnäolo ovat siksi rohkaisevia hyvin syvässä mielessä, kuten myös sanat, teot ja läsnäolo, jotka viestivät rakkautta ja hyväksyntää. Usein ne ovat myös sama asia.

Rohkaiseminen vahtistaa minäkuvaa

Jos identiteetti liittyy siihen, kuka koen olevani, minäkuva taas liittyy kokemukseeni siitä, millainen olen: Mistä pidän ja nautin? Mitä osaan tai voin oppia? Miten reagoin eri tilanteissa? Millainen tyyppi noin ylipäänsä olen tai voisin olla?

Sanoin, teoin tai  läsnäololla ilmaistu osuva rohkaiseminen näkee sen hyvän, mikä meissä jo on, mutta voi lisäksi erottaa myös potentiaalimme. Rohkaisu vahvistaa näin omia ajatuksiamme siitä, missä olemme jo valmiiksi pystyviä ja taitavia, tai mikä meitä voisi mahdollisesti innostaa ja kiinnostaa riittävästi, että kykenisimme kehittymään hyviksi ja taitaviksi kyseisen asian suhteen.

Rohkaisija voi myös nähdä meissä sellaista, mitä emme itse näe. Oman persoonansa piirteitä voi monista eri syistä tulkita hyvinkin kapeakatseisesti tai jopa virheellisesti. Toisinaan joku toinen näkee meidät tavalla, joka on enemmän ”totta” kuin oma näkökulmamme piirteisiimme ja edellytyksiimme.

Tämänkaltaisen rohkaisun seurauksena saattaa päätyä uudelle tielle, joka tuo muovaa ja kutsuu esiin meistä jotakin täysin uutta, mutta samalla hyvin luontevaa. Ja jos tällä tiellä saamme edelleen osaksemme sekä rohkaisevia kokemuksia että toisten antamaa tietoista rohkaisua, pysymme sillä. Samalla kuvamme siitä, millaisia oikeastaan olemme, mihin kykenemme ja mikä meitä innostaa – siis minäkuvanne – vahvistuu edelleen.

Rohkaisua ja realismia sodan kynnyksellä

Viidennen Mooseksen kirjan luvun 20 alussa on mielenkiintoinen sotaan valmistautumiseen liittyvä katkelma, jota lukiessa nousee mieleen joitakin rohkaisemiseen ja rohkaistumiseen liittyviä oleellisia näkökulmia.

Jae 1 on luonteeltaan silkkaa rohkaisua:

»Kun lähdette sotaan vihollisianne vastaan ja näette teitä suuremman sotajoukon, kaikki sen hevoset ja vaunut, älkää pelätkö. Teidän kanssanne on Herra, teidän Jumalanne, joka toi teidät pois Egyptistä.

Ollaan tilanteessa, jossa haaste (suuremmat sotajoukot kaikkine hevosineen ja vaunuineen) tuntuu ylittävän omat resurssit – mutta vain tuntuu, sillä todellista syytä pelolle ei ole. Älä pelkää, on voimakas sanapari, jonka lausumisen oikeutus lunastetaan jakeessa viittaamalla välittömästi siihen, että sotaan lähtevien kanssa on Herra, teidän Jumalanne, joka toi teidät pois Egyptistä. Virke edustaa rohkaisua identiteetin vahvistamisen kautta: kuulijoille muistutetaan keitä he ovat – Jumalansa kansa, kansa, jonka pysyvä ja yhteen kokoava kokemus on, että Jumala toi juuri meidät (vaikka ne yksilöt, jotka Egyptistä aikanaan lähtivät olisivat kaikki jo kuolleet) pois Egyptistä.

Meihin kuuluminen edustaakin kuulumista johonkin yksilöä verrattomasti suurempaan jatkumoon, jossa voi löytää mielen itselleen. Tämänkaltainen mielensä itselleen löytäneiden armeija taistelee arvatenkin hyvin erilaisella asenteella kuin vaikkapa satunnaisten sotilaiden muodostama palkka-armeija – siis joukko yksilöitä, jotka eivät muodosta mitään, mistä voisi käyttää sanaa me.

Jakeessa kaksi jatketaan samalla identiteettiä vahvistavalla linjalla. Siinä ohjeistetaan, että ennen taistelua papin on astuttava esiin ja puhuttava rohkaisevasti sotajoukolle:

Hänen tulee sanoa sotilaille: ’Kuulkaa, Israelin miehet! Te käytte nyt taisteluun vihollisianne vastaan. Älkää menettäkö rohkeuttanne, älkää pelätkö, älkää hätääntykö älkääkä kauhistuko heitä.  Herra, teidän Jumalanne, on teidän kanssanne. Hän sotii teidän rinnallanne vihollisianne vastaan ja auttaa teidät voittoon.’ (jakeet 3 ja 4)

Pappi lausuttua identiteetin vahvistamiseen tähtäävät sanansa seuraa mielenkiintoinen ”katselmuksen toimittajiksi” nimettyjen henkilöiden puheenvuoro:

’Jos täällä on joku, joka on rakentanut uuden talon mutta ei ole vielä asettunut siihen asumaan, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen asettuisi hänen taloonsa. Jos joku teistä on istuttanut viinitarhan mutta ei ole vielä päässyt nauttimaan sen hedelmiä, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen pääsisi nauttimaan hänen viinitarhansa hedelmiä. Jos joku on kihlannut naisen mutta ei ole vielä ottanut häntä vaimokseen, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen ottaisi hänen kihlattuaan vaimokseen.’ (jakeet 5, 6 ja 7)

Sanoissa on kaunista inhimillisyyttä: Jos nyt sattumalta juuri tänään olet tässä elämäntilanteessa, niin älä suotta vaivaudu sotaan. Kun kerta olet päässyt jo näin pitkälle unelmasi suhteen, olisi väärin, ettet pääsisi lainkaan sen toteutumisesta nauttimaan.

Väistämättä tulee mieleen sisältyykö kyseisin perustein julistettuun vapauttamiseen sodasta myös syvää ja viisasta realismia: uuden talon rakentaneella, juuri viinitarhan istuttaneella ja hiljattain naisen kihlanneella lienee mielensä päällä aivan muuta kuin sotiminen. Asia voitaisiin ilmaista näinkin: heidän identiteetissään painottuvat juuri nyt vahvemmin talonomistajuus, viinitarhanisännyys ja aviomieheys kuin jokin muu. Siksi juuri nämä miehet eivät ehkä olisi niitä kaikkein parhaita sotilaita.

Jakeessa kahdeksan katselmuksen toimittajille annetaan ohjeeksi sanoa kansalle vielä jotakin kenties edellisiä vapautusperusteitakin yllättävämpää:

 ’Jos joukossanne on joku, joka on menettänyt rohkeutensa ja pelkää, hänen on palattava kotiinsa, etteivät hänen toverinsakin menettäisi rohkeuttaan.’ 

On niitä, jotka eivät identiteettiä vahvistavan rohkaisunkaan jälkeen rohkaistu – rohkeuttaminen ei kertakaikkiaan syystä tai toisesta onnistu. Silloin on parempi tunnistaa tilanne ja palata kotiin, sillä vaikka rohkeuskin saattaa tarttua, pelko tarttuu takuuvarmasti.

Rohkeutensa menettäneen kotimatka ei liene helppo. Sillä joutunee kysymään, olenko minä yhä osa meitä, osa kansaa, jonka kanssa meidän Jumalamme on, Jumala, joka johdatti meidät pois Egyptistä ja taistelee rinnallamme. Kuulunko vielä yhteisöön, vaikken kyennyt täyttämään siihen kuulumiseeni liittyviä odotuksia ja tehtäviä, koska olen sellainen mikä olen – pelokas? Sekä identiteetti että minäkuva tuntuvat ikään kuin heikentyneen.

Mahdollisuuksia ilmaista ja elää todeksi kuulumistaan meihin oli kuitenkin luonnollisesti muitakin kuin sotaan osallistuminen. Ja minäkuvan vahvistuminen ei tarkoita vain positiivisten piirteiden ja mahdollisuuksien kattavampaa hahmottamista, vaan koskee yhtälailla niitä piirteitä, jotka saattavat tietyissä tilanteissa näyttäytyä heikkouksina, vaikka ovat useimmiten ihan vain piirteitä. Toisinaan suurinta rohkeutta onkin sanoa, että ei, tämä ei ole minun sotani – on kaikkien kannalta parempi, että teen jotakin muuta jossakin toisaalla. Näin on, mikäli johtopäätös perustuu syvälliseen itsensä tuntemiseen, eikä vastuun välttelemiseen syistä, jotka olisivat voitettavissa.

Lohdullinen näkökulma Viidennen Mooseksen kirjan luvun 20 viitekehyksessä on erityisesti se, että Jumala itse velvoittaa antamaan peräytymisen mahdollisuuden niille, joista ei sotimaan ole. Ja Hän on edelleen myös sodasta perääntyvien Jumala. Se, jos mikä, on rohkaisevaa.

Rohkaisun vuoden tavoitteet

Edellä olen avannut omia ajatuksiani rohkaisusta. Ne edustavat vain yhden ihmisen ääntä ja tähän mennessä kertyneen elämänkokemuksen avaamia näkökulmia. Se on sekä köyhä että rikas lähtökohta. Köyhä se on siinä mielessä, että paljon näkökulmia jää ikävä kyllä toistaiseksi katveeseen. Rikkaan lähtökohdasta tekee se, että odotan oppivani yhdessä muiden kanssa alkaneen vuoden aikana hyvin paljon noihin katveeseen jääneisiin näkökulmiin liittyvää niin Raamatun kuin yhteisesti jaettujen ajatusten ja kokemusten kauttakin – sekä teoriassa että käytännössä. Teoria ja käytäntö kun ovat tyypillisesti likeisemmässä liitoksessa toisiinsa kuin ajattelemme.

Jeesuksen jäljillä -opetussuunnitelmaan on tulevan vuoden osalta kirjattu sopivalla tavalla haastavia, mutta täysin tavoitettavissa olevia tavoitteita. Tiedollisemmat, Marian tavoitteet ovat seuraavat:

• Tiedän, ketä, miten ja miksi Jeesus rohkaisi.

• Tutustun myös muihin Raamatun rohkaisijahahmoihin.

• Ymmärrän rohkaisun merkityksen toisten palvelutyön edistämisen sekä rakkauden ja hyväksynnän osoittamisen välineenä.

Jeesukseen rohkaisijana tutustumme erityisesti näin vuoden alkupuolella, kun käymme evankeliumeita temaattisesti läpi kiinnittäen huomiota nimenomaan teksteihin, jotka avaavat jollain tavoin ajatuksiamme rohkaisemisesta.

Kolmannessa Marian tavoitteessa nousee esiin rohkaisun kahtaalainen merkitys: ilman rohkaisua erilaisilla lahjoillaan palvelemaan – niin seurakunnassa kuin sen ulkopuoellakin – päätyvät vain ne, jotka eivät syystä tai toisesta rohkaisua juuri tarvitse. Oman kokemukseni mukaan heitä on häviähän vähän.

Rohkaisun tarkoitus, merkitys ja onnistuminen ei kuitenkaan tyhjene vain siihen, että joku päätyy tekemään jotakin osittain tai täysin rohkaisun ansiosta. Sen kautta myös syvennetään ihmissuhteita, luodaan lämpöä ihmisten välille. Rohkaisu on myös viesti välittämisestä ja joukkoon kuulumisesta. Siksi hyviä syitä rohkaista on hyvin paljon, syitä olla rohkaisematta ei lainkaan.

Toki rohkaisemiseen liittyy myös vaikeita kysymyksiä: Miten vaikkapa rohkaista henkilöä, joka hoitaa tehtävää, joka ei hänelle sovi? Entä jos huomaan rohkaisemiseni olevan ihmisten miellyttämistä? Pitääkö siitä pidättäytyä, jos motiivit eivät ole yksiselitteisen puhtaat? Näitäkin asioita on tärkeää käsitellä. Samalla tulee muistaa, että rohkaisemiseen liittyvät ongelmat ovat painoarvoltaan kaikesta holimatta huomattavasti pienempiä kuin ne positiiviset mahdollisuudet, joita rohkaiseminen tuo tullessaan: Rohkaisu voi muuttaa monin tavoin sekä yksilöitä että kokonaisia seurakuntia. Siksi Martan tavoitteet, jotka ovat Marian tavoitteita käytännöllisempiä, kutsuvat meitä toimimaan:

• Opettelen erilaisia tapoja rohkaista.

• Uskaltaudun rohkaisemaan nykyistä enemmän.

• Opettelen myös ottamaan rohkaisua vastaan.

• Alan nähdä useammin tilanteita, joissa rohkaisu on paikallaan.

Useat tavat rohkaista eivät vaadi erityistä sosiaalista taitavuutta. Kyse on huomioimisesta, siitä että käytämme vaikka vain hiukankin aikaamme ja muita resurssejamme osoittaaksemme toiselle esimerkiksi, että hän on hyvä tyyppi tai kehittynyt siinä mitä tekee. Rohkaisua voi olla myös kehotus tarttua johonkin uuteen, kun näemme toisessa mahdollisuuksia, joita hän ei ehkä itse ole hahmottanut.

Vaikka konkreettisissa rohkaisun tavoissa vain taivas on rajana, vaativat ne usein rohkaisijalta itseltäänkin rohkeutta. Monista syistä johtuen voi olla vaikeaa lähestyä toista tai kehua. Se ei tunnu luontevalta. Rohkaisemiseen pätee kuitenkin se, mikä pätee kaikkeen muuhunkin: harjoitus tekee (luontevan) mestarin. Mitä enemmän rohkaisen, sitä luonnikkaammin ja helpommin se käy.

Rohkaisun vastaanottaminenkin on taitolajinsa. Rohkaisu loppuu lyhyeen, jos sen vastaanottaja onnistuu (yleensä tarkoittamattaan) vaikuttamaan siltä, ettei rohkaisu ollut miellyttävää tai tervetullutta. Yksinkertaisella lauseella voi aloittaa rohkaisijaa arvostavan rohkaisun vastaanottamisen opettelun: Kiitos, onpa kiva, että sinä olet sitä mieltä!

Viimeinen Martan tavoitteista on kenties vahvimmin sidoksissa Marian tavoitteisiin: Kun ymmärryksemme rohkaisun merkityksestä kasvaa, alamme myös huomata useammin tilanteita, joissa se on paikallaan.

Rohkaisemisiin naiset!