Välillä on hyvä viivähtää Vanhan testamentin rikkaiden kertomusten äärellä, etenkin kun yksi Vanhan testamentin vaikuttavimmista kirjoista kantaa naisen nimeä. Vaikka kyseisen kirjan historiallinen kehys on tuomarien aika, jolloin Tuomarien kirjan luvun 17 jakeen 6 mukaan ”jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki”, kohtaamme Ruutin kirjassa oikeastaan vain vastuullisia ja viisaita ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmiset rakentavat rohkaisemaan kykeneviä yhteisöjä ja rakentuvat niissä myös itse.

Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!

Ruut 1:16-17

Nämä sanat saattaa kuulla häissä. Alun perin niitä ei kuitenkaan lausunut mies vaimolleen, eikä vaimo miehelleen. Jos ajatellaan pitkää, piikittelevää ja pääasiallisesti täysin perusteetonta anoppivitsien perinnettä, saattaa tuntua yllättävältä, että nämä vahvaa sitoutumista ja uutta identiteettiä uhkuvat sanat lausui nimenomaan miniä anopilleen.

Kenties lopulta kaikkein luontevinta onkin ajatella, että Ruutin kirjan päähenkilö on yksittäisen henkilön sijaan Ruutin ja Noomin välinen suhde, heidän muodostamansa kahden naisen yhteisö, jota ilman kummankin kertomus olisi muodostunut hyvin toisenlaiseksi.

Ruut ja Ester – kahden kirjan naiset

Toinen naisen nimeä kantava Vanhan testamentin – ja samalla koko Raamatun – kirja on Esterin kirja, joka sijoittuu historiallisesti aivan toisenlaiseen maastoon Ruutin kirjaan nähden. Ruutin kirjan tapahtumat mainitaan jo sen ensi jakeissa tuomarien aikaan (1375-1050 eKr.) sijoittuviksi. Israelin kansa on saapunut sille luvattuun maahan, mutta sen sijaan, että se olisi alkanut elää Jumalan lahjoittaman lain mukaisesti Jumalaa ja lähimmäistä kunnioittaen, yksilöt tekivät ratkaisuja, jotka itse hyviksi hahmottavat.

Tämänkaltaisesta asetelmasta seuraa harvoin ihmisyhteisön kokonaishyvinvointia ajatellen mitään kovin hyvää, eikä seurannut lopulta Israelin kansallekaan. Se koki vuosisatojen kuluessa katastrofin toisensa perään, kunnes kansasta jäljelle jäänyt Juudan kuningaskunta valloitettiin, Jerusalem tuhottiin ja suuri osa väestöstä siirrettiin Babyloniaan. Esterin kirja kertoo niistä juutalaisista, jotka eivät Persian myöhemmin valloittaessa Babylonian palanneet luvan saatuaankaan enää omaan maahansa, vaan jäivät Persiaan.

Sekä Ruutin että Esterin kirjoissa muukalaisuus on siis keskeisessä roolissa. Molemmissa kirjoissa naiset myös tekevät rohkeita valintoja. Kirjojen eettinen laatu kuitenkin eroaa toisistaan. Vaikka Ruutin kirjan tapahtumat sijoittuvat sekavaan aikaan, kirjan henkilöt ovat järjestäen luonteeltaan kehittyneitä, tasapainoisiin ratkaisuihin kykeneviä yksilöitä. Ruutin kirjassa ei myöskään ole väkivaltaa, vaan kuvattu kärsimys liittyy nälänhätään ja kuolemaan.

Esterin kirja taas on sotaisa ja väkivaltainen. Monien sen hahmojen toiminta on eettisesti hyvin arveluttavaa. Lopussa saavutettu pelastus johtaa voitetun osapuolen täydelliseen, armoa tuntemattomaan tuhoon ja nöyryytykseen.

Myös kirjojen naiskuvat ovat hyvin erilaiset. Ester on kyllä Ruutin tavoin rohkea, mutta hänen menestyksensä salaisuus on ulkoinen kauneus. Ruut taas kiinnittää huomiota nimenomaan huolehtimalla uskollisesti ja vastuullisesti anopistaan. Hänen ulkonaisia piirteitään ei kommentoida mitenkään.

Voikin ajatella, että Esterin kirja läväyttää silmiemme eteen sen, millaisia me tosiasiallisesti ihmisinä olemme, aika-ajoin rohkeita ja hyvään kykeneviä, silti vielä useammin ristiriitaisia, kypsymättömiä ja merkityksettömiin asioihin huomiomme kiinnittäviä. Ruutin kirja taas tarjoaa kuvan sijasta esikuvan, eikä ainoastaan yksilöiden tasolla, vaan etenkin sen kahden naisen muodostaman yhteisön tasolla, joka voidaan nähdä, kuten mainittua, kirjan päähenkilönä.

Noomin tragedia

Ruutin kirjan alkuasetelman muodostaa nälänhätä, joka pakottaa betlehemiläisen Elimelekin perheineen pakolaisiksi Mooabin maahan. On ilmeistä, että nälänhädän on täytynyt olla äärimmäisen ankara, sillä muutto Mooabiin lienee ollut israelilaisperheelle vaihtoehdoista viimeinen. Viidennessä mooseksenkirjassa mainitaan, ettei ammonilaista tai moabilaista ”saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon. He eivät antaneet teille ruokaa eivätkä juomaa, kun te olitte tulossa Egyptistä, vaan palkkasivat Bileamin, Beorin pojan Mesopotamian Petorista, kiroamaan teidät. – – Älkää milloinkaan koko elinaikananne tehkö mitään, mikä edistää heidän menestystään ja hyvinvointiaan.” (5 Moos. 23:4, 5, 7)

Tämänkaltaisen kansan pariin siis Elimelek, hänen vaimonsa Noomi ja heidän kaksi poikaansa Mahlon ja Kiljon lähtevät. Mooabissa kun ei kuivina kausinakaan liene vuolaana virtaavan joen ansiosta koettu vastaavaa nälänhätää kuin Juudassa.

Perhe saapuu Moabiin ja jää sinne. Elimelek kuitenkin kuolee myöhemmin. Noomi on nyt yksin kahden poikansa kanssa. Käytetyistä sanamuodoista päätellen pojat lienevät tuolloin vielä lapsia. Jostakin syystä yksinhuoltajaleski jää kahden poikansa kanssa edelleen Mooabin vieraaseen maahan. Ehkä nälänhätä Juudassa jatkuu yhä, eikä paluun mahdollisuuksia siksi ole.

Vartuttuaan Noomin pojat avioituvat mooabilaisten naisten kanssa, mikä ei varmastikaan ollut heidän äitinsä näkökulmasta ihanteellisin vaihtoehto. Vallitsevissa olosuhteissa se oli kuitenkin ainoa mahdollinen. Todennäköisesti avioliitot ehtivät kestää useamman vuoden. Silti kumpikaan Noomin miniöistä ei synnytä lasta, ei Orpa, eikä Ruut. Miniät liittyvätkin näin mahdollisesti kuuluisaan Vanhan testamentin lapsettomien naisten ketjuun, vaikkei asiaa erikseen Ruutin kirjassa esiin tuoda. Sen sijaan mainitaan, että Mooabissa muukalaisena asumisen kestettyä kymmenisen vuotta Mahlon ja Kiljon kuolevat.

Nyt alkuperäisestä Mooabiin muuttaneesta perheestä on jäljellä yksin Noomi. Hän ymmärtää kotiinpalun ajan koittaneen. Noomi oli nimittäin kuullut, että Herra oli huolehtinut kansastaan ja antanut sille hyvän sadon. Ehkä päätökseen vaikutti sekin, ettei Noomilla ollut enää kerrassaan mitään menetettävää. Usein venymme tärkeisiin, elämämme suuntaa muuttaviin päätöksiin juuri silloin, kun meidät on viety ahtaalle paikalle, kun tuntuu, että kaikki on jo mennyt. Onko niin, että Jumala haluaa lahjoittaa kaikkein ahtaimmalle ja riisutuimmalle elämänvaiheellemmekin merkityksen, joka saattaa aueta juuri sen muutoksen kautta, jota emme muunkaltaisissa elämäntilanteissa tekisi?

Kaksi kuvaa

Noomi lähtee lopulta kohti kotikaupunkiaan Beetlehemiä molempien miniöidensä kanssa. Tämä kertoo jotakin surun yhdistävästä voimasta. Kolme leskeä, jotka jakavat surun kahden hiljattain kuolleen miehen kohtalosta, löytää toisissaan yhteisön, jossa kuoleman kipeästi syleilemä elämä voi edes jollakin tavoin jatkua.

Matkalla on aikaa ajatella. Ehkä Noomi pohtii, mitä muukalaisuus ihmiseltä ylipäänsä vaatii. Siitä hänellä on kokemusta. Hän tietää senkin, mitä se vaatii leskinaiselta, jonka asema yhteiskunnassa on muutoinkin heikko. Leski ja muukalainen, se ei ole elämä kaikkien elettäväksi.

Noomi sanookin miniöistään selvästi suuresti välittävänä anoppina, että näiden olisi paras palata äitiensä luo. (Mielenkiintoista kyllä Noomi mainitsee nimenomaan miniöidensä äidit, mikä saattaa vihjata siihen, että Orpa ja Ruut olivat leskien tyttäriä.) ”Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Noomi toivottaa miniöilleen (Ruut. 1:8-9). Se, kuinka helppo mahdollisesti hedelmättömiksi havaittujen nuorten leskien olisi tosiasiassa löytää uutta miestä moabilaisessa yhteiskunnassa, jää arvailujen varaan. Varmasti se ei tulisi kuitenkaan olemaan missään tapauksessa helpompaa Juudassa. Noomi tuntuu olettavan, että hänen seuraamisensa sinetöisi miniöiden pysyvän kohtalon lapsettomina leskinä.

Miniät ilmaisevat kuitenkin tahtonaan, että Noomi veisi heidät mukanaan Juudaan. Noomi koittaa uudelleen perustella, ettei ajatuksessa ole mieltä, Orpalla ja Ruutilla ei ole kerrassaan mitään syytä seurata häntä. Noomi ei voi järjestää miniöilleen uutta avioliittoa, edes lankousavioliittoperinteen kautta, jossa kuolleen miehen veli ottaa lesken vaimokseen. Noomillahan ei enää poikia ole, eikä realistista mahdollisuutta sellaisia synnyttää. Ja vaikka olisikin, ei Orpalla ja Ruutilla olisi aikaa odotella Noomin mahdollisten tulevien poikien kasvavan naimaikään.

Noomi maalaa miniöidensä eteen kaksi vahvaa kuvaa. Toiseen sisältyvät ne mahdollisuudet, joita Moabiin jääminen varsin todennäköisesti voisi tuoda tullessaan. Elämästä Betlehemissä taas puuttuvat miniöitä ajatellen kaikki positiiviset näkymät. Tiedossa on vain se, ettei näiden asema tule mitä todennäköisimmin millään tavoin paranemaan – päin vastoin. Odotettavissa on oikeastaan vain ongelmia.

Noomin lähestymistapa on realistinen. Lopuksi hän huudahtaa: ”Ei, tyttäreni! Minä olen kovin murheissani siitä, että tekin olette joutuneet kärsimään, kun Herra on minua näin raskaasti koetellut.” Noomin huudahdus tuntuu viestivän, että kärsimyksestä on tehtävä miniöiden kohdalla kertakaikkiaan loppu. Suru yhdisti nämä naiset, mutta Noomi ei halua sen tekevän miniöistään vankejaan. Hän ei halua, että miniät ripustautuvat häneen väärällä tavalla tai että he hyvästien herättämien hetkellisesti vaikeiden tunteiden vuoksi valitsevat itselleen pysyvästi hankalan tulevaisuuden.

Miniöiden ei pidä tehdä hyvin merkittävää päätöstä tunnekuohussa. Siksi Noomi asettaa vastakkain parhaan mahdollisen tulevaisuuden Moabissa ja huonoimman mahdollisen Juudassa. Rohkaistessaan näin miniöitään luopumaan tarpeettomasta lojaaliudesta ja menemään elämässään eteenpäin, hän on valmis hyväksymään omaksi kohtalokseen syvenevän yksinäisyyden. On todellinen epäitsekkään rakkauden teko rohkaista toista suuntaan, joka kaventaa omia näköaloja.

Noomia ei voi kukaan syyttää siitä, ettei hän olisi varoittanut miniöitään valintojen seurauksista. Tämänkaltainen lähestymistapa on tärkeä. Kannustajien lisäksi tarvitsemme niitä, jotka maalaavat Noomin tavoin eteemme realistisia kuvia. Ainoastaan niiden äärellä voimme tehdä todellisia valintoja, tietää mistä hyvin todennäköisesti luovumme, ja mitä hyvin todennäköisesti valintojemme myötä kohtaamme.

Rakkauden riskianalyysi

Noomi avaa Orpan ja Ruutin kyynelhanat. Katkerasti itkevät naiset punnitsevat anoppinsa sanoja tarkasti. Lopulta Orpa päättää palata kotiinsa. Kannattaa huomata, ettei Orpan valintaa millään tavoin moralisoida tai arvoteta huonommaksi verrattuna Ruutin valintaan jäädä Noomin luokse. Molemmilla nuorilla naisilla on rohkeutta kohdata tilanteensa ja vaihtoehtonsa, käydä rehellisesti läpi tunteensa ja toiveensa, punnita omat ominaisuutensa ja arvonsa ja tehdä lopulta valinta, jonka kanssa he kokevat todella voivansa elämäänsä jatkaa. Molemmat tekevät hypyn tuntemattomaan, vaikkakin toisenlaisiin tuntemattomiin. Ehkäpä on niin, että Orpan kohdalla anopin rakastava rukous saa toteutua. Ehkä Noomin perheen palvelema elävä Jumala todella on hänelle hyvä ja palkitsee kaiken sen hyvyyden, mitä Orpa on osoittanut Noomille ja tämän kuolleille rakkaille. Ehkä Orpa saa uuden perheen ja onnen omassa maassaan. Varmaa on, että Noomi toivoo sitä hänelle sydämestään, sillä surun muovaama kolmen naisen yhteisö ei ole hänelle lähtökohtaisesti arvokkaampi asia kuin sen yksilöiden hyvinvointi.

Vaikka Noomi suostuttelee vielä toistakin miniäänsä muuttamaan päätöstään vetoamalla Orpan tekemään valintaan palata kansansa ja sen jumalan luo, Ruut valitsee tien, jonka kulkua on vaikeampi ennakoida. Kokemustensa perusteella hän ymmärtää elämänlangan ohuuden. Lähtiessään nyt Juudaan anoppinsa mukana, hänen on täytynyt punnita sekin mahdollisuus, että hän jää vieraassa maassa lopulta ypöyksin. Ruut ottaa suuren riskin, joka tuo mieleen Esterin painin itsensä kanssa. Esterin kasvatti-isä Mordokai sanoo nuoren kuningattaren pohtiessa, asettaako henkensä alttiiksi kansansa tähden, että mikäli Ester ”tässä tilanteessa” pysyy vaiti, ”juutalaiset saavat kyllä avun ja pelastuksen muualta”. Mordokai jatkaa pohtien, että ”kukaties sinusta tulikin kuningatar vain tällaisia aikoja varten” (Ester 4:14).

Jumala siis pelastaisi kansansa joka tapauksessa. Mikäli Ester ei haluaisi olla osa pelastussuunnitelmaa, hän jäisi myös vaille siunausta, jonka valinta auttaa rohkeasti omaa kansaansa Esterin elämään tuottaisi. Ruutin kohdalla käy tietyssä mielessä samoin. Hän valitsee vaikeana näyttäytyvän tien, vaikkei se olisi välttämätöntä. Eiköhän Noomi ilman häntäkin pärjäisi, omiensa parissa. Noomi tuntuu täysin vilipittömästi kääntävän jokaisen kiven voidakseen perustella Ruutille, että tämän on järkevää ja ennen kaikkea oikein jäädä omaan kotimaahansa.

Tekemällä Noomin suositusten vastaisen valinnan Ruut asettuu symmetriseen suhteeseen anoppinsa kanssa: molemmat osoittavat harvinaista valmiutta kaventaa omia näkymiään toisen hyväksi. Samaan aikaan tämä kertonee myös jotakin naisten välisen suhteen erityislaadusta. Kumpikaan ei halua jatkaa elämäänsä tietämättä, ettei ole tehnyt kaikkeaan toisen hyväksi.

Tämän kaltaisen suhteen ja asenteen kautta Ruut tulee lopulta siunatuksi tavalla, joka kääntyy lopulta mittasuhteiltaan mullistavaksi, maailmanhistorialliseksi siunaukseksi muille. Epäitsekkääseen rakkauteen sisältyy aina valtava riski, että siitä seuraa jotakin huomattavan paljon parempaa kuin kykenisi itse edes kuvittelemaan. Suuren rakkauden luonne on nimenomaan se, ettei se pohdi seurauksia, sillä sellainen ei tule sille mieleen. Noomi vain tietää, että hänen on pyrittävä varmistamaan miniöilleen mahdollisimman hyvä elämä. Ruut vain tietää, että hänen on pyrittävä pitämään huolta anopistaan. Orpa taas tietää, että hänestä ei ehkä ole siihen, ja ottaa siksi anoppinsa rakkaudenteon kiitollisena vastaan.

Mara

Ruut lausuu lopulta anopilleen kuuluisat sanansa: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!” (Ruut 1:16,17)

Sanat vakuuttavat Noomin. Hän käsittää, että Ruut on tehnyt aidon ja vakaan valinnan, hylännyt menneisyytensä omasta halustaan. Noomi ei siksi enää suostuttele Ruutia luopumaan aikeistaan seurata häntä, vaan tyytyy tämän päätökseen. Naisten matka toisen kotiin ja toisen tuntemattomaan voi alkaa.

Ruutin ja Noomin saapuessa Betlehemiin kaupungissa nousee hälinä, sillä asukkaat tunnistavat Noomin. Noomi kuitenkin kieltää heitä kutsumasta itseään enää Noomiksi, nimi kun merkitsee onnelisuutta. Hän haluaa tulla kutsutuksi Maraksi, ”sillä Kaikkivaltias on koetellut minua ankarasti. Minulla oli kaikkea, kun täältä lähdin, mutta nyt, kun Herra tuo minut takaisin, olen kaikkea vailla. Miksi te kutsuisitte minua Noomiksi, kun Herra itse on kääntynyt minua vastaan ja Kaikkivaltias on antanut osakseni onnettomuuden.” (Ruut 1:20,21)

Noomin sanat ovat viiltävät. Hän ei ole ainoastaan kohdannut menetyksiä, vaan identifioi itsensä kaiken menettäneeksi naiseksi niin vahvasti, että haluaa jopa vaihtaa nimensä. Aivan kuin juuri kotiinpaluun myötä Noomin olisi punnittava uudelleen, kuka hän on nyt, Moabin vuosien jättämien arpien jälkeen. Pohdinnan lohduttomana lopputuloksena hän on kävelevä menetys, joka ei lähde rakentamaan elämäänsä nollasta, kuten perheen muuttaessa aikanaan Moabiin, vaan miinuksen puolelta. Sitäkään, mitä hän aikanaan muuton kautta pyrki suojelemaan, hänellä ei enää ole. Saldo kaikista vuosisa Moabissa on yksi miniä.

Ruut ei kuitenkaan ole kuka tahansa nainen.

Asiat menevät mukavasti

Ohranleikkuun kerrotaan olleen juuri alkamassa, kun Ruut kysyy Noomilta, sallisiko tämä hänen lähteä pellolle pudonneita tähkiä poimimaan. Kahden lesken toimeentulo on arvatenkin tiukassa ja tuon ajan sosiaalihuoltoa edusti tapa jättää osa pellosta puimatta, jotta yhteiskunnan vähäosaisimmat pysyisivät leivässä. Tavallaan Ruut siis tiedustelee anopiltaan, olisiko tämän puolesta ok, jos hän lähtisi kyselemään toimeentulotuen perään.

Noomi hyväksyy Ruutin ajatuksen, mutta mukaan hän ei tarjoudu lähtemään. Ehkä hänen fyysinen toimintakykynsä on iän tai masennuksen vuoksi jo siihen liian heikko.

Ruut osuu matkallaan sattumalta peltopalstalle, jonka omistaja on Boas-niminen Ruutin edesmenneen appiukon sukulainen, rikkaaksi ja mahtavaksi mainittu mies. Hän panee Ruutin merkille ja kysyy leikkuuväkeä johtavalta palvelijaltaan, kuka nuori nainen on. Ruut selvästi tunnetaan jo Betlehemissä, sillä palvelija mainitsee tämän olevan sen moabilaisnaisen, joka saapui Betlehemiin Noomin mukana. Palvelija kertoo myös Ruutin tehneen uutterasti työtä koko päivän, juuri lainkaan lepäämättä.

Anopistaan huolehtiva, uuttera nainen herättää Boaksessa kunniotusta. Hän kehottaa tätä kulkemaan omien palvelijoittensa perässä luvaten, että Ruut saa tehdä työtään rauhassa ja voi myös käydä välillä juomassa palvelijoiden mukana. Boasin huolenpito koskettaa Ruutia, joka vaipuu polvilleen, kumartaa ja kysyy: ”Miten sinä voit olla minulle näin hyvä? Kohtelet minua kuin tuttavaa, vaikka olen vierasmaalainen.”(Ruut 2:10) Ruut on selvästi osannut varautua siihen, ettei hän saa vieraalla maalla, vieraan kansan parissa osakseen tasavertaista kohtelua. Boas kuitenkin osoittaa arvostavansa Ruutin tekemää valintaa: ”Minulle on moneen kertaan kerrottu, kuinka hyvä sinä olet ollut anopillesi miehesi kuoltua ja miten jätit isäsi ja äitisi ja synnyinmaasi ja lähdit ventovieraan kansan pariin. Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa.” (Ruut 2:11,12)

Huomionarvoista on, että Boas lausuu sanansa naiselle, joka kuuluu kansaan, jolta oli yksiselitteisesti kielletty osallisuus Jumalan kansaan. Vastauksessaan Boasille Ruut osoittaa ymmärtävänsä sanojen painoarvon. Hän vastaa Boasille: ”Sinä olet minulle kovin hyvä. Olet lohduttanut minua ja puhunut lempeästi minulle, vaikka en edes kelpaisi sinun palvelusväkesi joukkoon.” (Ruut 2:13)

Boas kuitenkin näkee Ruutissa moabilaisen, palvelusväkensä joukkoon kelpaamattoman, nuoren naisen sijasta naisen, joka on osoittanut suunnatonta rakkautta ja rohkeutta saapumalla vieraaseen ympäristöön ja etsimällä tavan elättää tuossa ympäristössä niin itsensä kuin anoppinsakin. Vaikuttunut Boas alkaa pitää huolta Ruutista. Ruoka-aikaan hän pytää tämän leikkuuväkensä luokse syömään ja tarjoaa Ruutille paahdettuja jyviä niin paljon, ettei tämä jaksa edes syödä kaikkea. Palvelijoilleen Boas antaa ohjeeksi, että Ruut saa poimia tähkiä myös lyhteiden välistä, eikä kenenkään pidä puuttua asiaan. ”Voitte lyhteistäkin kiskaista muutaman tähkän ja jättää hänen poimittavakseen. Ette saa moittia häntä.” (Ruut 2:16)

Pitkän päivän jälkeen Ruutilla on kotiintuomisinaan säkillinen ohraa ja lisäksi aterialta yli jääneet jyvät. Anoppi ymmärtää heti, ettei runsaissa antimissa ole kyse ainoastaan miniän ahkeruudesta. Noomi kysyy, kenen pellolla Ruut oli ollut. ”Siunattu se, joka on kohdellut sinua noin hyvin!” (Ruut 2:19) Kun Ruut mainitsee peltojen omistajaksi Boaksen, Noomi kertoo tämän olevan heille sukua. Itse asiassa Boas on perheen niin sanottu sukulunastaja. Käy ilmi, että Boas on käskenyt Ruutin pysyä väkensä mukana koko elonkorjuun ajan. Noomi helpottuu ja ilahtuu tiedosta; Boaksen pelloilla Ruutia ei tulla ahdistelemaan.

Niin Ruut pysyttelee Boasin palvelijattarien joukossa poimimassa tähkiä koko ohranleikkuun ja vielä sitä seuraavan vehnänleikkuunkin ajan. Samalla hän huolehtii anopistaan. Kahden lesken asiat ovat paremmalla tolalla kuin pitkään aikaan.

Kuin Raakel ja Lea

Vaikka Noomin ja Ruutin asiat ovat järjestyneet parhain päin, Noomi toivoo, että Ruut saisi oman kodin ja turvatun elämän. Hän saakin Boasiin liittyvän ajatuksen. Ruutin tulisi tarkkailla, minne Boas menee puimapellolla nukkumaan ja mennä sitten itse miehen peitteen alle tämän jalkopäähän. Boas kuulemma kertoisi kyllä Ruutille, mitä tämän tulisi tehdä.

Ruut lupaa noudattaa anopin neuvoa. Sitä, mitä hän itse Boaksesta ajattelee, ei kertomus paljasta, mutta aiemmasta keskustelusta Ruutin ja Boaksen välillä käy selväksi, että Ruut ymmärtää Boaksen toimivan häntä kohtaan poikkeuksellisen jalomielisesti.

Ruut noudattaa Noomin ohjeita lupauksensa mukaisesti. Boaksen havahtuessa puoliltaöin hereille tämä huomaa jalkopäässään makaavan naisen ja kysyy, kuka nainen on. ”Olen Ruut, sinun palvelijattaresi. Ota minut suojaasi, olethan perheemme lunastaja.” Ruut vastaa. (Ruut 3:9)

Boas sanoo: ”Herra sinua siunatkoon, tyttäreni! Koska et ole juossut nuorten miesten perässä, et köyhien etkä rikkaiden, olet osoittanut vielä suurempaa uskollisuutta sukuasi kohtaan kuin silloin, kun lähdit anoppisi mukaan.” Boas tuntuu siis ymmärtävän, että Ruutilla olisi kyllä ollut intressi pyrkiä avioitumaan Betlehemissä kenen hyvänsä hänet vaimokseen huolivan kanssa, mutta tämä on pysynyt lojaalina anopilleen ja suvulle, johon hänet oli avioliiton kautta liitetty. Boas sanookin Ruutille, ettei tämän pidä olla huolissaan. Hän tekee, kuten Ruut pyytää, sillä ”kaikki tässä kaupungissa tietävät, että olet kunnon nainen.” (Ruut 3:10,11)

Boas joutuu kuitenkin kertomaan Ruutille, että Noomin perheellä on vielä häntäkin läheisempi sukulunastaja, jolle Boaksen on annettava mahdollisuus lunastaa Ruut. Mikäli tämä ei mahdollisuutta käytä, Boas lupaa tehdä sen, Ruut voi nukkua rauhassa.

Boas toimii sanojensa mittaisesti jatkossakin. Hän käy tapaamassa Noomin perheen ensisijaista sukulunastajaa, jolle kelpaisi kyllä Elimelekiltä jäänyt peltopalsta. Kaupanpäällisinä tuleva moabilainen nainen ei sen sijaan sukulunastajaa miellytä, sillä hän ei halua omien lastensa perinnön vähenevän uuden vaimon ja tämän mahdollisesti synnyttämien lasten myötä. Aivan kuin moabilaisen vaimon synnyttämät lapset olisivat vähemmässä määrin miehen omia.

Mies kehottaa Boasta lunastamaan pellon ja lesken. Boas julkistaakin asian välittömästi todeten ympärilleen kokoontuneille vanhimmille ja muulle väelle näiden olevan lunastuksen todistajia. Se, miten Boaksen julistukseen vastataan, on vaikuttavaa.nKaikki läsnäolijat ja vanhimmat sanovat: ”Me todistamme! Suokoon Herra, että sinun tuleva vaimosi olisi kuin Raakel ja Lea, joista Israelin kansa sai alkunsa. Menesty Efratassa, kasvakoon maineesi Betlehemissä! Ja antakoon Herra sinulle tämän naisen kautta niin paljon jälkeläisiä kuin hän antoi Peresille, jonka Tamar synnytti Juudalle.” (Ruut 4:11,12)

Betlehemin asukkaat, heidän johtajansa mukaan lukien, vertaavat moabilaista naista Raakeliin ja Leaan, kantaisä Jaakobin vaimoihin, Israelin kansan matriarkkoihin. He rukoilevat, että Jumala antaisi tälle yhtä runsaasti jälkeläisiä kuin Peresille, jonka äiti oli Tamar. Tamar taas oli nainen, joka toimi hyvin poikkeuksellisella ja kylmäpäisellä tavalla saadakseen oikeutta miehensä kuoleman jälkeen.

Väkijoukon sanat tuntuvatkin sisältävän kaksi hyvin tärkeää asiaa. Niissä tunnustetaan ensinnäkin, ettei Ruutin kaltaisen muukalaisen liittyminen Boaksen sukuun ei ole kenties aivan tavanomaista. Samaan aikaan sanoista kuvastuu ehdoton täysivaltaisuuden liittäminen Ruutiin henkilönä. Häntä ei mainita enää moabilaiseksi, vaan Boaksen tulevaksi vaimoksi, jolla on edellytykset olla kuin Raakel ja Lea, naiset, joita israelilaisempia ei tietyssä mielessä edes voi olla.

Kaiken jälkeen moabilaisesta Ruutista tulee siis Jumalan kansan jäsen, huolimatta siitä, ettei yhdelläkään moabilaisella olisi pitänyt olla mahdollisuutta tähän. Loppu on sekä maailman- että pelastushistoriaa: Ruut tunnetaan myöhemmin kuningas Daavidin isoisoäitinä, ja Daavidista polveutuu vuosituhatta myöhemmin puolestaan galilealainen mies, joka kutsui perheeseensä kaikki ne, jotka tekevät hänen Isänsä tahdon, biologiasta ja etnisistä suhteista riippumatta. Hän lunasti lopulta omakseen kaikki perheeseensä haluavat, kuten Boas lunasti Jumalan kansaan liittyneen Ruutin.

Enemmän kuin seitsemän poikaa

Mutta miten kävi Noomille? Kun Ruut tuli raskaaksi ja synnytti Obedin, naapuruston naiset kiittivät Jumalaa ja rukoilivat, että Noomi saisi pojan kautta uutta voimaa ja turvan vanhuudelleen. Naiset sanoivat, että Obedin ”- – on synnyttänyt miniäsi Ruut, joka rakastaa sinua ja on sinulle enemmän arvoinen kuin seitsemän poikaa.” (Ruut 4:15)

Naisten sanat muistuttavat, että vaikka Noomi oli menettänyt kaksi poikaansa, tämä oli näiden kautta ehtinyt saada enemmän kuin suurikaan joukko poikia voisi korvata. Noomi sai myös Ruutin kautta uuden elämän äitinä, sillä hänestä tulee Obedin hoitaja. ”Noomi on saanut pojan”, kuuluttavat naapuritalojen naiset Obedin synnyttyä.

Nimenomaan Noomi, ei enää Mara. Siinä missä Ruutin aikanaan tekemä vaikea valinta on johdattanut hänet kokonaan uuteen identiteettiin israelin kansan jäsenenä ja äitinä, Noomi saa takaisin menettämänsä äidin identiteetin.

Rohkaiseva yhteisö

Rohkeus, jolla ei ole syytä ja suuntaa, on kirjaimellisesti hullua rohkeutta. Jotta voisi todella olla rohkea, on oltava jokin itseä suurempi tarina, jokin yhteys ja yhteisö, johon itsensä saa ja voi liittää. Liki kaiken menettäneellä Noomilla näitä oli kaksi: hän kuului betlehemiläisenä Israelin kansaan ja toisaalta, hän oli monin sitein kiinni miniöissään. Tältä pohjalta määrittyivät hänen päämääränsä: hän halusi palata kotiin ja toisaalta turvata miniöidensä tulevaisuuden.

Ruut taas oli moabilainen, mutta hyvin kiintynyt anoppiinsa. Ehkä hän tunsi olevansa tästä vastuussa, tällä kun ei ollut enää ketään. Siinä henkisessä tienhaarassa, jossa Ruut ja Orpa käyvät sisäisiä kamppailujaan, punnitaankin kahta tarinaa, kahta yhteisöä. Kumpi on se, jonka varassa voi lähteä jatkamaan? Kummasta löytyvät ne elämän merkityksellisyyden eväät, joiden varassa voi olla rohkea olematta hullu, koska tietää, että rohkeudella on suunta ja syy, vaikkei sen lopputulosta voikaan arvioida?

On yhteisöjä, jotka eivät rohkaise, vaan kahlitsevat. Sellainen olisi ollut yhteisö, joka olisi syntynyt, mikäli Noomi olisi vaatimalla vaatinut molempia miniöitään seuraamaan mukanaan. Toisessa ääripäässä taas ovat niin löyhät yhteisöt ja tarinat, ettei niiden pohjalta voi ponnistaa mihinkään. Tämänkaltaiseen näköalattomuuden tilaan Noomi olisi kenties joutunut, mikäli olisi jäänyt yksin Mooabiin. Nykyisin liian löyhien yhteisöjen ja identiteettien keskellä päädytään lähinnä kai keskittymään itsensä viihdyttämiseen, pahimmillaan hyvin vahingollisella tavalla. Tämä lienee oman aikamme ongelma suuremmassa määrin kuin liiallisen kahlitsevat yhteisöt.

Rohkaisun vuoden 2020 päättyessä olisikin ehkä paikallaan rohkaista itseään etsimään yhteisö, jonka päämääriin uskoo, jonka vuoksi voi ponnistaa. Kristitylle tämänkaltaisen yhteisön pitäisi – mikäli tilanne on lähelläkään ihanteellista – muodostua seurakunnasta. Mikäli oma rohkaiseva yhteisö on jo löytynyt, sitä tulee omalta osaltaan auttaa muistamaan päämääränsä, jotta siitä ei tulisi yhteisöä, joka ei voi enää rohkaista, koska se ei itsekään tiedä, mihin ja miksi rohkeutta tulisi käyttää.

Pohdittavaa

• Olenko osa rohkaisevaa yhteisöä? Mihin yhteisöni uskoo? Mikä on sen päämäärä?

• Millä tavoin minä voin auttaa yhteisöäni muistamaan päämääränsä ja pitämään siitä kiinni, jotta se voi rohkaista jatkossakin?

Rukoiltavaa

• Pyydä, että Jumala johdattaisi sinua yhteisöihisi liittyvissä asioissa. Pyydä, että löytäisit oikeast yhteisöt, jos sellaisia ei vielä ole, ja että osaisit hyödyntää yhteisöäsi rohkaisuna, kun sellaisen löydät. Pyydä myös, että mikäli olet jo löytänyt rohkaisevan yhteisön, osaisit omalta osaltasi tukea sitä, jotta se muistaisi olemassaolonsa syyn ja päämääränsä.

• Kiitä niistä kaikista erilaisita yhteisöistä, jotka olet elämäsi varrella kokenut rohkaisevina.

Toteutettavaa

• Tee itsellesi listaus vaikkapa ranskalaisin viivoin. Kirjaa siihen asiat, jotka sinun nähdäksesi ovat yhteisösi – esimerkiksi seurakunnan – päämääriä.

• Käy aika-ajoin kirjoittamaasi listaa läpi ja maksutele sitä. Tee sitten toinen lista. Kirjaa siihen asiat, joissa sinä haluat tulla yhteisösi rohkaisemaksi – siis asiat, joissa haluat osoittaa rohkeutta tulevana vuonna.

Lähteet:

• Outi Lehtipuu: Raamatun äidit – Sivustakatsojista päähenkilöiksi. Kirjapaja 2011.
• Dorothee Sölle: Raamatun vahvat naiset. Nemo 2004.
• Eero Junkkaala: Ihanat naiset – Esseitä Raamatun naiskuvista. Perussanoma 2008.
• Sana elämään -kommentaariraamattu, suomenkielinen laitos. Aikamedia 2018.