Helmikuun alustus – Jättiläinen vai heinäsirkka?

Baptistinaiset pohtivat, opiskelevat ja toivon mukaan myös toteuttavat rohkeuden teemaa ja tekoja vuonna 2020. Jeesuksen elämää ja persoonaa tullaan itsestäänselvästi käsittelemään jossakin vaiheessa vuotta, mutta – kuten vuosi sitten – lähdemme liikkeelle Vanhan testamentin puolelta ponnistaen. Israelin kansan luvattuun maahan asettumiseen liittyvien vaiheiden parissa viivähdetään kevään kuluessa useamman alustuksen verran.

Neljännen Mooseksen kirjan luvussa 13 kuvataan tilannetta, jossa Israelin kansa on leiriytyneenä Paranin autiomaassa. Autiomaa rajoittuu Arabian niemimaan ja Siinain autiomaan toisistaan erottavan Akabanlahden pohjukan ja Kadesin keitaan välille.

Paranissa Herra antaa Moosekselle ohjeeksi lähettää kustakin Israelin heimosta yhden päämiehen tutkimaan Kanaaninmaata, maata jonka Herra on kansalleen kodiksi luvannut. 40 päivän tiedusteluretkelle lähteekin kaikkiaan kaikkiaan 12 miestä.

Ihana ja hankala

Tiedusteluretkeltään Kanaanista palaavat miehet kertovat tutkimansa maan tulvineen maitoa ja hunajaa. ”Katso, tällaisia ovat sen hedelmät”, he sanovat ja näyttävät tuliaisina tuomiaan granaattiomenia ja viikunoita sekä viiniköynnöksen oksan, jossa on vain yksi rypäleterttu. Se painaa kuitenkin niin paljon, että sen kantamiseen kaivataan kaksi miestä. (4 Moos. 13: 23, 27)

Vaikka Kanaaninmaa ei ole maantieteellisesti suuren suuri (pohjois-etelä-suunnassa noin 240 kilometriä ja itä-länsi-suunnassa vain noin 100 kilometriä), sen maaperä on hyvää. Tulviva maito ja hunaja sekä pulleita rypäleitä tursuava valtava viiniterttu vihjaavat maan olevan likimain uuden paratiisin. Siellä ovat jo olemassa – odottamassa – kaikki ne puitteet, joita täyteläinen elämä edellyttää.

Hyvien uutisten jälkeen seuraavat kuitenkin huonot: ”Mutta siellä asuva kansa on voimakas, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria.” Miehet kertovat nähneensä maassa voittamattoman jättiläiskansan maineessa olevia Anakin jälkeläisiä. Eikä siinäkään kaikki, maassa asuu lisäksi myös amalekilaisia, heettiläisiä, jebusilaisia, amorilaisia sekä kanaanilaisia. (4 Moos 13:28,29)

Siis hyvin suuria rypäleterttuja, mutta myös hyvin suuria kaupunkeja ja hyvin suuria potentiaalisia vihollisia.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Siinäpä hyvin suuri kysymys. Yhtäkkiä maa, joka ensin oli ainoastaan ihana, onkin sekä ihana että hankala. Sama kaksiteräisyys pätee suhteellisen moniin asioihin elämässämme – ei vähiten ihmissuhteisiin tai moniin hoitamiimme tehtäviin: ne voivat olla valtavan ihania ja samalla uskomattoman hankalia.

Ei siis ihme, että Israelin mieliala muuttuu kuin veitsellä leikaten. Kansan ilo ihanasta, sille luvatusta maasta – uudesta paratiisista, jossa rypäleetkin ovat pulleita kuin hyvinvoivan vauvan posket – vaihtuu välittömästi huutoon Moosesta vastaan. Kansa tekee juuri sen, mihin hämmentynyt, yllättävän ongelman kohdannut ihminen usein sortuu – etsii äänekkäästi syyllistä sen sijaan että pohtisi itse ongelmaa. Ja kukapa muukaan voisi olla tilanteesta vastuussa kuin kansan tilanteeseen johdattanut Mooses.

Järjen ääni nousee kuitenkin esiin. Se kuuluu itsekin Kanaanissa mukana olleelle Kalebille. Kaleb pyrkii tyynnyttelemään kansaa huutamalla sen huudon yli, kääntämäällä sen huomion hämmennyksestä itse asiaan. Kaleb on vahvasti mieltä, että ilman muuta Kanaaninmaahan hyökätään ja ensi tilassa. Moinen paratiisi otetaan haltuun. ”Me pystymme siihen!” (4 Moos. 13:30)

Raamatun teksti ei paljasta, millainen tunnelma Kalebin sanojen jälkeen kansan keskuudessa vallitsee. Selvää kuitenkin on, että tilanne on äärimmilleen jännittynyt. Lukijana voi kuvitella hiljaisuuden, joka syntyy ihmisten ryhtyessä mielessään punnitsemaan toisaalta maitoa, hunajaa ja omin silmin todistettua jättimäistä rypäleterttua, toisaalta taas Anakinin kuuluja jälkeläisiä ja muita hurjia kansoja lujasti varustettuine kaupunkeineen. Keitä me muka olemme niihin verrattuna! Ja kuitenkin Kaleb väittää meidän kaikesta huolimatta pystyvän ottamaan maan haltuumme. Kuulostaako se liian hyvältä ollakseen totta?

Kansa tekee valintaa mahdollisen ja mahdottoman välillä. Vaaka heilahtelee puolelta toiselle tietämättä milloin pysähtyä, kunnes Kanaanissa vierailleet miehet avaavat jälleen kielenkantansa asettuen näin vaa’ankielen asemaan. Se, millaisen päätelmän he näkemästään tässä tilanteessa tekevät, tulee ratkaisemaan, mille kannalle kansa päätyy – näkeekö se enemmän mahdollista maitoa ja hunajaa vai mahdottoman jonon vahvoja jättiläisiä suurine kaupunkeineen.

Toisenlainen henki

Kananiinmaan vierailijoiden kunniaksi sanottakoon, että he eivät totisesti harrasta ympäripyöreää toisaalta-toistaalta -puhetta. Kun miehet lopulta avaavat suunsa, vasen vaakakuppi tärähtää maahan kuin kivi jäättömän järven pohjaan. Israelilaiset saavat olla varmoja, ettei heidän itsensä kaltainen rupukansa pysty käymään Kanaanissa asuvien kimppuun. ”He ovat vahvempia kuin me.” (2 Moos. 13:31)

Vahvempia kuin me. Siinä se – maidolla ja hunajalla tai ilman niitä. Paratiisin portti on paree painaa kiinni. Katsoa saa, ei koskea.

Varsin vastaansanomattoman tuntuisen toteamuksensa päälle miehet ryhtyvät ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi vielä lisäämään maahan jo tömähtäneen vaa’anpunnuksen painoa. He äityvät nimittäin kertoilemaan pelkoa entisestään lietsovia tarinoita:

Maa, jota kävimme tutkimassa, vie hengen niiltä, jotka sinne asettuvat. Kaikki ihmiset, jotka siellä näimme, olivat hyvin kookkaita. Näimme siellä myös jättiläisiä, jättikokoisia anakilaisia. Me tunsimme itsemme heidän edessään pieniksi kuin heinäsirkat, ja sellaisilta me varmaan näytimmekin heidän silmissään.

4 Moos 13:32,33

Jos kenties Kalebin itseluottamus onkin korostuneen vahva, lienee muilla Kanaanissa käyneillä vielä runsaspigmenttisemmät värikynät tilanteen kuvailemisessa käytössään: Jättiläisiä ja heinäsirkkoja, maa joka vie hengen.

No huh huh!

Miehillä ei itsellään ole tarinointiin valituista mielikuvista päätellen pienintäkään halua lähteä uudelleen Jordania ylittämään – tällä kertaa vieläpä tositoimien merkeissä. Käyttöönsä poimimillaan sanoilla he varmistavat, että kansa asettuu asiassa heidän taakseen – maidosta, hunajasta ja hedelmäkorista huolimatta.

Lukija jää miettimään, mahtoiko granaattiomenasäkkiä ehkä selässään Kanaanista Paraniin kantanut Kaleb aavistaa, kuinka lyhytaikaiseksi ilo lupaavista tuliaisista jäisi. Aivan kuin kaksitoista miestä eivät olisi keskustelleet matkalla juuri keskenään, vaan miettineet kukin itsekseen, että kai se nyt on kaikille tässä matkan mittaan kirkastunut, ettei tuohon maahan meillä mitään muuta asiaa ole kuin korkeintaan mennä itsemme tapattamaan.

Ainoastaan Kaleb, jolla on ”toisenlainen henki” (4 Moos. 14:24), on kulkenut selän säkistä huolimatta kevyellä askeleella toistellen mielessään: Me pystymme siihen! Me pystymme siihen! ME – PYSTYMME – SIIHEN!

Hämmentävää on se, että kaikilla kahdellatoista oli käytössään sama aineisto. Kaikki olivat nähneet saman maan. Kaikilla samat faktat pöydälle levitettynä. Kalebin johtopäätökset erosivat kuitenkin täysin toisten tekemistä. Mikä oli sen ”toisenlaisen hengen” ydin, joka sai Kalebin näkemään mahdollisen siinä missä toiset näkivät yksiselitteisen mahdottomuuden?

Parempi suunnitelma

Jättiläis- ja heinäsirkkapuheiden päälle Israelin kansan parissa alkaa armoton itku ja parku. Se jatkuu koko yön, ja yötä seuraa tuttu nurina Moosesta ja Aaronia vastaan: Eikö nyt todella olisi ollut parempi jäädä Egyptiin kuolemaan, jos kuolla kuitenkin pitää? Siis todella! Ja oikeastaan – Kanaaninmaan valloitusyritykseen verrattuna – nimenomaan kuolema autiomaassa olisi kyllä aivan kelpo vaihtoehto sekin. ”Miksi Herra vie meidät tuohon maahan? Me kaadumme taistelussa, ja naisemme ja lapsemme joutuvat vihollisen saaliiksi! Parempi meidän olisi palata Egyptiin.” (4 Moos. 14:1-3)

Liikuttavaa sinänsä, että Israelin miehet kantavat huolta heimojensa naisten ja lasten mahdollisesti kovaksi kääntyvästä kohtalosta, mikäli Kanaanin valloitusyritys lässähtäisi kuin heinäsirkka jättiläisen jalan alla. Vanhan testamentin sotaisten kertomusten perusteella ei ole mitään syytä epäillä, etteikö taistelussa hävinneen kansan taisteluihin osallitumattomia jäseniä kohdeltaisi mitenkään muutoin kuin epäinhimillisen – tai näkökulmasta riippuen nimenomaan inhimillisen – huonosti. Kuolema näyttäytyy aivan ymmärrettävästi parempana ratkaisuna katkeraan häviöön nähden.

Näiden ajatusten ajamana esiin nousee Israelin Egyptistä vapautumisen jälkeistä vaellusta pysyvästi leimaava, säännöllisesti esiin leimahtava teema: Meidät vapautettiin – mutta kunpa vain meitä ei olisi vapautettu.

Saako lahjan palauttaa. Voiko lottovoiton perua. Miten mitätöidä jättishekki.

Jumala oli antanut kansalleen vapauden ja määränpään, johon vapauden turvin suunnata – luvatun maan, ihanaa elämää pursuvan, uuden paratiisin. Jumalalla on suunnitelma, jonka toteutumisesta kansa on päässyt kokemaan jo suuren osan: se on kansana olemassa ja saa nykyisessä vapautetussa asemassa päättää itse suuntansa. Jumala on ottanut kansan suojelukseensa ja lahjoittanut laissaan sille hyvän elämän moraaliset edellytykset. Vain hyvän elämän ulkoiset edellytykset – pysyvä koti – puuttuu, mutta senkin portilla seisotaan jo. Paran on melkoinen näköalapaikka Jumalan koko suunnitelmaan. Sieltä voi nähdä niin kaiken sen, mikä on jo toteutunut, kuin senkin, mikä on toteutumaisillaan.

MUTTA.

Jumalan suunnitelma on hankala, oikeastaan mahdoton. Mehän olemme heinäsirkkoja! Pikkuruisia siivensotkijoita moukarikouraisia jättiläisiä vastaan.

Oma suunnitelma taas – siis Egyptiin paluu tai kuolema autiomaassa – kas kas, helppoa ja erittäin mahdollista. Heinäsirkoille oikeinkin sopivaa on käydä kuumalle hiekalle pitkäkseen ja hylätä hankalat haaveensa.

Kansa valitsee – kuinkas muutenkaan – Jumalan suunnitelman sijasta omansa. Se alkaa jupista, että eiköhän valita kokonaan uusi johtaja ja palata Egyptiin. Jupinan kuullessaan Mooses ja Aaron painavat kasvonsa maahan israelilaisten edessä. He eivät lähde huutamaan kilpaa ja sorvaamaan suostuttelun sanoja, vaan osoittavat odottavansa Jumalan ilmestymistä, hänen neuvoaan vaikeassa tilanteessa. (4 Moos. 14:4-5)

Silloin Kanaaninmaassa käyneiden miesten joukossa olleet Joosua ja Kaleb eivät enää kestä katsella kansansa kiittämätöntä käytöstä vierestä. Miehet repäisevät vaatteensa ilmaistakseen, että nyt on totinen tosi kysessä: ”Maa, jota kävimme tutkimassa, on hyvä ja ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, hän vie meidät tuohon maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa, ja antaa sen meille.” (4 Moos. 14:6-8)

Joosua ja Kaleb restauroivat israelilaisten jättiläisistä ja heinäsirkoista täyttyneiden silmien eteen jälleen sen alkuperäisen kuvan, josta Kanaanissa vierailleet raporttinsa aloittivat. Ei unohdeta hyvää ja ihanaa, ei maitoa ja hunajaa! Ei unohdeta Jumalaa, jolla on kaikki valta viedä meidät sinne.

Senkin Joosua ja Kaleb tosin tekevät selväksi, että Jumalan suosiollisuus edellyttää kahta asiaa: ”Te ette saa kapinoida Herraa vastaan! Älkää myöskään pelätkö sen maan asukkaita, meille he ovat pelkkä suupala. Heidän jumalansa ovat hylänneet heidät, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää siis pelätkö heitä!” (4 Moos. 14:9)

Älä kapinoi. Älä pelkää.

Toisin sanoen: Älä halveksi Jumalan suunnitelmaa. Älä aliarvioi Jumalan mahdollisuuksia.

Kaksi jättiläistä heinäsirkkalauman keskellä

Israelin kansa oli selvästi odottanut Jumalalta suunnitelmaa, joka olisi paitsi ihana, myös yksinomaan helppo ja välittömästi mahdolliselta tuntuva. Näin siitäkin huolimatta, että se osa Jumalan suunnitelmaa, joka oli sen kohdalla jo toteutunut, oli sisältänyt ilon ja voittojen lisäksi myös paljon kärsimystä, hankaluuksia ja suoranaisia mahdottomuuksia. Ja jälleen – sille luvatun kodin porteilla – sen silmille alkoi avautua suunnitelma, jossa olisi hankaluutensa, ja joka herättäisi ikäviä tunteita siitä, ettei kansasta kenties ole suunnitelmaa toteuttamaan.

Täytyy siis olla parempi suunnitelma. Täytyy olla Moosesta kyvykkäämpi johtaja. Tähän asti tapahtuneen täytyi olla suuri virhe.

Jumalan suunnitelmana ei kuitenkaan milloinkaan ollut antaa maata kansalleen ilman sen omia ponnistuksia, ilman vaikeita tilanteita ja tunteita, joista olisi vain mentävä läpi. Jumalan suunnitelma oli kauniin kutouman omainen yhteistyö, jossa Jumalan vapauttama kansa antautuu itsemääräämisoikeutensa saavutettuaan aktiiviseksi osaksi Jumalan suunnitelmaa ja toimintaa – ei passiiviseksi sivustaseuraajaksi, joka lopussa korjaa saavutetut edut.

Jumalan työ ja ihmisen työ kietoutuvat läpi Raamatun paradoksaalisella tavalla. Israelin kansan kohdalla se tarkoittaa, että Jumala antaa kansalle maan, tuo kansansa maahan ja poistaa maan haltuunottoa estävät esteet. Samaan aikaan kuitenkin pätee, että kansan on otettava maa vastaan, kuljettava maahan ja taisteltava se itselleen.

Oleellista kuitenkin on, ettei Jumala anna yhteistyön osapuolena kansansa kulkea tai taistella yksin. Se saa taittaa matkaa ja taistella Jumala rinnallaan, yllään, alaan, takanaan, edessään ja keskellään – Jumalan lupaamat suuret siunaukset siipinään ja Jumalan jo toteutunut vapautustyö juurinaan.

Vanhan testamentin läpäisevä varjo on kuitenkin Jumalan kansan pysyvä kyvyttömyys täysin asettua Jumalansa lupaamien siunausten ja hänen lahjoittamansa vapautuksen väliseen voimakenttään. Kansa halveksii Jumalan suunnitelmaa kieltämällä Egyptistä vapautumisen merkityksen, koska se ei kykene luottamaan siunausten – elämän luvatussa maassa – mahdollisuuteen. Pohjimmiltaan silloin on kyse epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan, ja samalla kansan epäluottamuksesta omaan itseensä elävän Jumalan kansana. Se ei usko, että se voisi yhteistyössä Jumalansa kanssa valloittaa sille luvatun maan, vaikka kaikki sen aiemmat kokemukset kertovat, että yhteistyössä Jumalan kanssa se voi mitä vain.

Kansa on jättiläinen, koska sen Jumala on elävä Jumala, jolla on hyvä suunnitelma sen varalle. Mutta se luulee olevansa heinäsirkka, jonka heikkoutta ei voi sen Jumala tai Jumalan sitä koskeva suunnitelma muuksi muuttaa.

Kaleb ja Joosua näkevät ainoina kansansa väärän ymmärryksen niin itsestään, Jumalastaan kuin hänen suunnitelmastaankin. Kaleb ja Joosua suostuvat ainoina asettautumaan Egyptistä vapautumisen ja luvatun oman kodin väliseen voimakenttään niin, että he saattavat sanoa: ”Jos Herra on meille suosiollinen, hän vie meidät tuohon maahan”. Me psytymme siihen!” Katsokaa taaksenne, näette ihmeitä, joita Jumala on tehnyt. Katsokaa eteenne, näette ihanuuden, jonka Jumala on meille luvannut. Mikä voisi erottaa meidät ihanuudesta, jos jo olemme kokeneet ihmeet?

Olemme jättiläisiä, joita ei erota maidosta ja hunajasta kuin muutama heinäsirkka.

Kypsymättömyydessään kansa ei kuitenkaan ole valmis kohtaamaan totuutta itsestään, Jumalastaan ja Jumalan suunnitelmasta. Se uhkaa kivittää Joosuan ja Kalebin. Seuraus tästä Jumalaa ja hänen suunnitelmaansa halveksivasta valinnasta on kansan aiemmista vaiheista jo tuiki tuttu, jopa kaavaksi muodostunut: Kun israelilaisten keskinäinen järjellinen ja järjetön puhe ei ota ongelmia ratkaistakseen, Jumala puuttuu tilanteeseen. Herran kirkkaus ilmestyy pyhäkköteltassa, niin että kaikki näkevät sen. Ja jälleen Jumala kysyy Moosekselta kysymyksen, jonka on joutunut kysymään aiemminkin, kysymyksen, joka kitetyttää ongelman ytimen:

”Kuinka kauan tämä kansa halveksii minua? Kuinka kauan israelilaiset kieltäytyvät luottamasta minuun, vaikka olen tehnyt heidän hyväkseen niin monta suurta tekoa?”

4 Moos. 14:11

Heinäsirkka – Israel – halveksii Jumalaansa ja kieltäytyy luottamasta häneen, vaikka on nähnyt kaikki Jumalansa hänen hyväkseen tekemät suuret teot. Jättiläinen – Kaleb ja Joosua – kunnioittaa Jumalaansa ja luottaa tähän, koska on nähnyt Jumalansa suuret teot.

Luvattu maa ei ole maa

Olemme siis tulleet tilanteeseen, jossa ihanan ja hankalan luvatun maan läheisyyteen saapunut Israelin kansa on muuttunut tutkimusmatkaajien kertomusten kirvoittamana heinäsirkkalaumaksi, joukossaan tosin jokunen jättiläinen luottamuksen ja järjen ääntä heikoin tuloksin ylläpitämässä. Tilanne on oikeastaan hyvinkin tuttu kenelle hyvänsä. Sisäisessä todellisuudessamme on useinkin vähän jättiläisiä ja paljon halveksivia, itseensä ja Jumalaansa heikosti luottavia, minkään järjellisen suunitelman olemassaoloa epäileviä heinäsirkkoja.

Emmekä mekään – myönnettäköön – aina kovin hanakasti halua nähdä vaivaa. Ainakaan usein ja säännöllisesti, mikä lienee kuitenkin nimenomaan sitoutuneisuuden määritelmä. On paljon helpompi lähteä takaisin Egyptiin tai jäädä autiomaahan odottamaan parempia aikoja kuin tehdä niitä toisinaan tylsiltä tai väsyttäviltä tuntuvia asioita, joita jonkun nyt vain on tehtävä, olipa kyse sitten perheestä, kodista, työstä tai seurakunnasta. Tehdessään saattaa kokea lisäksi esimerkiksi varsin epämiellyttävänä kalvavaa yksinäisyyttä (miksi minä aina, miksei koskaan kukaan muu) tai epäillä, riittävätkö omat taidot hommaan alkuunkaan (miksi juuri minä, mikseivät ne jotka osaavat).

Kaikilla on myös elämässään ihmissuhteita, jotka vievät erilaisia resurssejamme huomattavasti enemmän kuin lisäävät niitä. Naistenlehdissä sellaiset neuvotaan nykyisin ”siivoamaan” pois, koska ilmeisesti äärimmäisen tarkasta omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta on tullut jokanaisen uusi velvollisuus. Ihmisten elämästään siivoamisen ajatus ei kaikessa hyvinvointikieleen puetussa ”lempeydessään” (rakasta itseäsi niin kuin itseäsi) ole pohjimmiltaan kovin kaukana vuosi takaperin yleisesti paheksutusta ihmisroska-retoriikasta, johon Jeesuksen seuraajilla ei pitäisi olla kovin likeistä suhdetta.

Ja entäpä jos hyvinvointiamme tosiasiassa tukee juuri se, että joudumme toisinaan tekemään jotakin, mikä ei tunnu yksiselitteisen hyvältä? Painonhallinnan tai liikunnan alueilla tämä tuntuu olevan helppoa naistenlehdissäkin tunnustaa, mutta jostain syystä ihmissuhteiden tulisi olla yksinomaan riittävän kivoja ansaitakseen paikkansa hyvinvoivassa elämässämme.

Voi kuitenkin olla niin, että minua halutaan kasvattaa suuntaan – johon minun on hyvä (vaikka ehkä hankala) kasvaa – sen nimenomaisen ihmissuhteen kautta, jonka olen siivoamaisillani elämästäni. Tai sen ihmissuhteen, jolle en anna alun alkaenkaan edes mahdollisuutta, koska pidän toista osapuolta liian outona, rasittavana, yksioikoisena, tylsänä tai minä nyt keksimmekään ketäkin pitää. Entä jos minua halutaan kasvattaa suuntaan – johon minun on hyvä (vaikka ehkä hankala) kasvaa – sen tehtävän kautta, jonka tiedän vaativan minulta mukavuusalueeltani poistumista, syystä tai toisesta. Entä jos siinä on pala minun Kanaaniani valloitettavaksi, mutta olenkin onneton heinäsirkka. Silloin vältyn kyllä hankalalta, mutta jään toisaalta myös ilman maitoa ja hunajaa.

Ajatus siitä, että Jumalan siunaukset olisivat millään tavoin sidottuja omaan aktiivisuuteemme, on liiankin helppo ampua alas ikävän lakihenkisenä ja suorituskeskeisenä. Aivan kuin armon oikea ymmärtäminen edellyttäisi pelosta tai mukavuudesta kumpuavan velttouden vaalimista vain, jottei hairahduta lain puolelle. Ajatus vastaa kehyskertomuksemme tilanteessa suunnilleen sitä, että Jumalan ajateltaisiin osoittavan armoaan kansalleen viemällä sen takaisin Egyptiin tai jättämällä autiomaahan. Siis luopumalla kokonaan ajatuksesta, että kansa lopulta johdatetaan valloittamaan luvattu maa itselleen.

Jumala ei kuitenkaan halua antaa meille vain sen vertaa, että pysymme miten kuten hengissä. Hän haluaa antaa yltäkylläisesti – leivän oheen vielä maidon, hunajan ja rypäleetkin. Käsityksemme siitä, miten ne meille toimitetaan, saattaa kuitenkin olla vinoutunut. Kuvittelemme ehkä -israelilaisten tavoin – että luvattu maa on tosiaan maa, jotain joka meille tullaan antamaan. Että siunauksissa on kyse asioista, jotka luovutetaan meille kokonaan ulkopuoleltamme, jotka ovat meistä jollain tavoin erillisiä – jotain minkä omistamme.

Siunausten juuri on kuitenkin osallisuus, ei omistaminen. Ne kumpuavat Jeesuksen Kristuksen kautta meille auenneesta osallisuudesta täydellisen, onnellisen Jumalan elämään sekä Hänen suunnitelmaansa, jossa saamme omalla paikallamme ja osana seurakuntayhteisöä olla mukana. Se, missä määrin näemme itsemme ja teemme valintojamme tämän osallisuuden pohjalta, määrittää myös siunaustemme syvyyden.

Luvatun maan luonne ja ydin ei ollut maa itsessään. Luvattu maa on pikemminkin luvattu elämä, jonka syntymisen kannalta oleellista on hedelmällisen maan lisäksi ehjä, rakastava ja kunnioittava suhde Jumalaan ja lähimmäisiin. Siksi kypsymättömän kansan oli tarpeen kasvaa luvatun maansa arvoiseksi. Jos se olisi perinyt maan vaivoitta ja kokonaan ilmaiseksi, se ei olisi milloinkaan kyenny rakentamaan sinne Jumalan suunnitelman mukaista elämää. Luvattu maa ei olisi kypsymättömän kansan käsissä tosiasiassa koskaan ollut – eikä sittemmin koskaan myöskään tullut olemaan – todellinen luvattu maa. Ja kääntäen, kansalla oli kaikki edellytykset elää luvatun maan elämää jo autiomaassa, olihan sillä jo osallisuus Jumalan elämään ja suunnitelmaan. Konkreettinen maa on pelkkää seurausta tuon osallisuuden kunnioittamisesta, sen vaalimisesta ja siihen luottamisesta.

Jumalan suunnitelmassa ja siunauksissa on siis kyse paljon enemmästä kuin siitä, mitä saamme. Jumalan suunnitelma ja siunaukset koskevat ensisijassa sitä, keitä (ja kenen) olemme ja millaisiksi tulemme. Kristuksen tähden olemme kaikkivaltiaan Jumalan lapsia. Saamme liittyä Hänen suureen kertomukseensa, joka merkitsee meille yksilöinä ja seurakuntayhteisönä kasvuprosessia, jossa etenemme toisiamme vastavuoroisesti tukien, yhtenä kansana.

Kasvu edellyttää aina vaivannäköä ja ponnistelua, mutta tuo mukanaan myös paljon iloa ja onnistumisia. Matkalla on opittava luottamaan itseensä, toisiin vaeltajiin ja Jumalaan, mutta samalla suhteet kaikkiin mainittuihin syvenevät. Lisäksi on opittava arvostamaan sitä, mitä on saanut, mitä on nyt ja mitä tulee saamaan, mikä lisää väistämättä aina tyytyväisyyttämme. Ilo ja onnistumiset, syvät ihmissuhteet ja tyytyväisyys. Tämä kuulostaa siunatun elämän määritelmältä. Luvattu maa siis löytyy lopulta prosessista, jossa itse suostut muuttumaan sen sijaan, että joku muuttaa ulkoiset olosuhteet ympärilläsi.

Emme siis lopultakaan ole joko heinäsirkkoja tai jättiläisi – me valitsemme elää joko heinäsirkan tai jättiläisen elämän. Heinäsirkan elämä on Jumalan suunnitelman ohittamista ja Jumalan mahdollisuuksien vähättelemistä. Emme halua lähteä yksin ja yhdessä kasvamaan kohti sitä luvatun maan perivää jättiläistä, jonka Jumala meistä lupaa tehdä hitaasti, mutta varmasti. Se on merkityksellinen valinta siinäkin mielessä, että heinäsirkkojen parven jäsenyyttä tuskin kukaan tavoittelee, mutta jättiläisten joukkoon voi monikin haluta liittyä. Kasvuun suostunut – ja siksi sen tuomien siunauksien valaisema ihminen ja heidän muodostamansa yhteisö – on tehokkaampi todistus Jeesuksessa meille avautuvasta Jumalan elämästä ja suunitelmasta kuin vetävinkään #somekampanja.

Älä siis kapinoi, äläkä pelkää. Älä halveksi Jumalan suunnitelmaa tai aliarvioi Hänen mahdollisuuksiaan suhteessa pelkomme herättäviin vihollisiin (jotka löydämme usein itsestämme, emme ulkopuoleltamme), sanoivat Joosua ja Kaleb.Heidän jumalansa ovat hylänneet heidät, mutta meidän kanssamme on Herra.

Pohdittavaa

  • Millaisissa tilanteissa tai millaisten tehtävien/ihmissuhteiden suhteen olen ollut elämässäni enemmän heinäsirkka kuin jättiläinen?
  • Onko elämässäni tällä hetkellä asioita, joiden edessä huomaan olevani enemmän heinäsirkka kuin jättiläinen?
  • Mitä keinoja käyttäen minun olisi mahdollista nähdä itseni noiden asioiden suhteen pikemmin jättiläisenä kuin heinäsirkkana?

Rukoiltavaa

  • Pyydä Jumalalta anteeksi sitä, että epäilet hänen mahdollisuuksiaan, hänen suunnitelmaansa tai sitä, voiko hän käyttää sinua. Pyydä anteeksi sitä, että valitset joissain tilanteissa vetäytyä, vaikka tiedät, että Jumala kutsuu sinua tarttumaan toimeen.
  • Pyydä, että saisit yksilönä ja seurakuntana kuulla Paimenen ääntä. Että Jumala osoittaisi sinulle/seurakunnallesi ne maat, jotka sinun/seurakuntasi on valloitettava, vaikka ajatus saattaa tuntua hankalalta.

Toteutettavaa

  • Jos mieleesi nousee jokin – vaikka pienikin – asia, jonka suhteen koet, että olet pysynyt heinäsirkkana, vaikka Jumala haluaisi sinun olevan jättiläinen, tartu sen suhteen jollain tavoin toimeen jo tämän kuukauden aikana.

Lähteet:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s