Huhtikuun alustus – Rakkauden rohkea kuva

Mooses ja Jumala käyvät Raamatun lehdillä välillä varsin hämmentäviltä tuntuvia keskusteluja. Kahdessa niistä Jumala tekee Moosekselle tarjouksen, josta kenen hyvänsä olisi vaikea kieltäytyä. Mooses kuitenkin kieltäytyy. Miksi?

Helmikuun alustuksessa kävimme tutkimusretkeilijöitten mukana kurkistamassa Israelin kansalle luvattuun maahan. Totesimme, että vaikka maa oli ihana, oli se samalla kansan mielestä myös aivan liian hankala. Moiseen jättiläisiä kuhisevaan kolkkaan ei heinäsirkkaparvella ole muuta asiaa kuin korkeintaan ohi lentää.

Kansan parissa alkoikin kyteä ajatus peräti paluusta Egyptiin. Mikä vain – vaikka sitten kuolema autiomaassa – olisi parempi vaihtoehto kuin itsensä tapattaminen sekä naistensa ja lastensa jättäminen raakalaismaisten muukalaisten saaliiksi.

Kyseistä kertomusta Neljännestä Mooseksen kirjan luvuista 13 ja 14 lukevan mielessä käy, oliko kansa kenties jotenkin onnistunut kulkemaan laput tiiviisti silmillään aina luvatun maan porteille saakka. Olihan Jumala ruokkinut, juottanut ja johdattanut sen tähänkin asti. Eikö Jumala huolehtisi kansansa kaikista perustelluista tarpeista myös sen asettuessa maahan, jonka Jumala itse oli sille valinnut ja luvannut?

Täsmälleen samaa ihmettelee kertomuksen mukaan myös Jumala itse – ymmärrettävästi varsin painokkaaseen sävyyn.

Nooan päivien paluu

Kysyttyään Moosekselta, miksi Israel halveksii Jumalaansa ja kieltäytyy itsepintaisesti luottamasta häneen, Jumala uhkaa kurittaa kelvotonta kansaa rutolla. Hän hävittäisi sen kerta kaikkiaan.

Mutta sinusta minä teen heitä suuremman ja mahtavamman kansan.

4 Moos. 14:12b

Nooan päivät tulevat etsimättä mieleen. Ennen vedenpaisumusta Jumala havaitsi ihmissuvun perinpohjaisen kelvottomuuden ja päätti siksi tuhota sen. Vain hurskas Nooa sai perheineen pitää henkensä. Hänestä tuli uuden ihmissuvun kantaisä.

Israel oli nyt venkoillut itsensä Kanaanin porteilla varsin vastaavaan tilanteeseen. Jumala havaitsee sen kertakaikkisen kelvottomaksi. Kansa halveksii Herraansa osoittamalla avoimesti epäluottamuksensa ja epäkiitollisuutensa. Niinpä Jumala on – ei tosin ensimmäistä tai viimeistä kertaa – valmis tuhoamaan sen. Kansasta ei yksinkertaisesti ole elämään Jumalan suunnitelmassa. Se haraa vastaan kuin taapero – kaikki raajat levällään ja kurkku huudosta suorana. Mitä sitä perässä vetämään. Antaa olla, onhan tässä Mooses – uskollinen, rauhallinen, vakaa, luotettava ja luottava. Hänestä syntyköön kantaisänsä mukainen kansa.

Jumala ei esitä ajatusta Moosekselle ensimmäistä kertaa. Vastaava tienhaara tuli vastaan jo varsin pian kansan lähdettyä Egyptistä. Kaislameren Jumalan avulla kuivin jaloin ylittänyt Israel oli vielä hiljan puhjennut Mooseksen kanssa kiitoslauluun, joka päättyi luottamusta kumiseviin säkeisiin:

Sinä viet heidät perille,
annat heidän juurtua omaan maahasi,
vuorelle, jolle teit asumuksesi, Herra,
sinun pyhäkköösi, jonka kätesi ovat perustaneet.
Herra on kuningas
aina ja ikuisesti!

2 Moos. 15:17,18

Välittömästi varsinaisen vaelluksen alettua kiitosvirret vaimenevat ja alkaa vihlova valitus. Marassa kansa nurisee veden perään (2 Moos. 15:24), Sinin autiomaassa kaipaillaan takaisin Egyptin lihapatojen ääreen (2 Moos. 16:3) ja Refidimissä kansa on jälleen kovin janoissaan. Uudestaan ja uudestaan kansa kysyy, miksi Mooses alun perinkään toi heidät pois Egyptistä. Tappaako Mooses heidät halusi? (2 Moos. 17:2,3)

Jumalan toistuva vastaus kansan toistuvaan nurinaan on sama kuin uhmaikäisen vanhemmalla – väsymätön huolenpito. Herra järjestää vettä, mannaa ja viiriäisiä. Ja kun amalekilaiset hyökkäävät israelilaisia vastaan Refidimissä, taistelu voitetaan Jumalan avulla (2 Moos 18:8-13).

Mikään vain ei tunnu riittävän. Kansa ei kerta kaikkiaan kykene kaikella painollaan – jos pikkuvarpaansakaan painolla – luottamaan Jumalansa huolenpitoon.

Teemme kaiken, mitä Herra käskee

Tasan kahden kuukauden kuluttua Egyptistä lähdöstään Israel saapuu Siinain autiomaahan. Kansa leiriytyy Siinainvuoren juurelle, vuoren, jolle Mooses nousee Jumalan kanssa keskustellakseen.

Herra pyytää Moosesta sanomaan israelilaisille kansan saaneen omin silmin todistaa sen, mitä hän egyptiläisille teki, ja miten hän sittemmin kantoi Israelia ”kotkan siivin” luokseen. (2 Moos. 19:1-4)

”Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni, niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani.” Tämä sinun tulee sanoa israelilaisille.

2 Moos. 19:5,6

Mooses välittää pyydetyn viestin. Kansa vastaa yksimielisesti: ”Me teemme kaiken, mitä Herra käskee.” (2 Moos. 19:8)

It’s a deal. Ei mitään epäselvää. Tottahan me nyt Jumalaamme tottelemme.

Kansan vastausta Jumalan kutsuun ja lupaukseen seuraa Jumalan vaikuttava ilmestyminen (2 Moos. 19:9-25), jonka yhteydessä Jumala antaa kansalleen tarpeelliset elämänohjeet, lain. Sitä noudattaen Israel voi huolehtia sekä suhteestaan Jumalaansa että keskinäisistä suhteistaan. Näin kansan elämästä voi muodostua siunattua ja hyvää.

Aivan ensimmäisenä kansa saa kymmenen käskyn lain, jonka ensimmäiset lauseet kuuluvat:

Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua.

2 Moos. 20:2-5

Kymmenen käskyn lain jälkeen seuraa muita moninaisia säädöksiä, joiden lopuksi Jumala lupaa asettaa enkelinsä kulkemaan kansansa edellä. Enkelin tehtävä on suojella kansaa ja viedä se paikkaan, jonka Jumala on kansalleen varannut. Jos kansa tottelee enkeliä ja tekee kaiken, mitä Jumala sen käskee tehdä, Jumala lupaa olla kansansa ”vihollisten vihollinen ja vastustajien vastustaja”. (2 Moos. 23:20-22)

Minun enkelini kulkee sinun edelläsi ja vie sinut amorilaisten, heettiläisten, perissiläisten, kanaanilaisten, hivviläisten ja jebusilaisten maahan, ja minä tuhoan heidät. – – Minä lähetän kauhun kulkemaan edelläsi ja saatan sekasortoon kaikki kansat, joiden maahan sinä tulet. Minä ajan pakoon kaikki vihollisesi. Minä lähetän herhiläisparvia karkottamaan hivviläiset, kanaanilaiset ja heettiläiset sinun tieltäsi. Silti minä en karkota heitä yhtenä ainoana vuotena, ettei maa autioituisi ja etteivät villieläimet lisääntyisi ja tulisi sinulle vaivaksi, vaan minä ajan heidät pois vähä vähältä, kunnes teitä on niin paljon, että voitte ottaa haltuunne koko maan. Minä ulotan sinun rajasi Kaislamerestä filistealaisten mereen ja Siinain autiomaasta Eufratvirtaan saakka. Minä annan sen maan asukkaat teidän käsiinne, ja te voitte karkottaa heidät tieltänne.

2 Moos. 23:23,27-31

Selkeä kuvio siis; ohjeet on annettu, opastus ja suojelu järjestetty, voitto varmistettu – ei muuta kuin toteuttamaan.

Mutta juuri se on suuria lupailevan Israelin keskeinen heikkous – toteuttaminen.

Teemme kaiken, mitä Herra käskee – olla tekemättä

Jumala virallistaa suhteen kansaansa solmimalla Siinailla sen kanssa liiton, kun sitä koskeva suunnitelma on puolin ja toisin otolliseksi havaittu. Liiton solmimisen jälkeen Mooses nousee palvellijansa Joosua mukanaan Siinaille saadakseen Jumalan lain kivitauluille kirjattuna. Näin hän kykenisi opettamaan sen kansalleen. (2 Moos. 24:1-13)

Mooseksen viipyessä vuorella alkaa kansa hermoilla. Israelilaiset kerääntyvät Aaronin luokse pyytäen tätä tekemään kansalle jumalan, joka johtaisi heitä matkalla. Eihän kukaan tiedä, mitä Moosekselle on ollenkaan saattanut sattua. (2 Moos. 32:1)

Aaron ei turhia tilannetta pohdi ja pyörittele. Hän järjestää hetimiten korukeräyksen sonnin muotoisen epäjumalan valmistamiseksi. Kultaisen patsaan äärellä kansa sitten sanoo sen suuresti surullisimman – lauseen, jonka täytyy viiltää Jumalaa pahemmin kuin yhdenkään muun kuviteltavissa olevan: ”Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä!” (2 Moos. 32:2-4)

Tämä on jumalasi.

Tämä toi sinut Egyptistä.

Metallista taottu mulli.

Voi hyvää päivää! Tai pikemmin pahaa.

Ja niin alkaa iloisesti Israelin metallieläimen palvontaan keskittynyt uhrikultti.

Kertaus lienee paikallaan: Kansa on juuri solminut liiton Jumalan kanssa luvaten noudattaa kaikkea, mitä Jumala käskee sen noudattaa. Oleellisin noudatettava on kymmen käskyn laki, joka alkaa Jumalan vakuutuksella, että nimenomaan Hän johdatti kansan pois Egyptistä, eikä sillä siksi saa olla muita jumalia. Sen ei tule valmistaa itselleen patsasta, eikä kumartaa ja palvella sellaista.

Ja mitä kansa tekee välittömästi, kun asiasta on sovittu?

Se kumartaa ja palvelee itse valmistamaansa patsasta, jota väittää Jumalaksi, joka johdatti sen pois Egyptistä.

Ei varsinainen ihme, että Jumala sanoo:

”Näin pian he ovat kääntyneet pois siltä tieltä, jota käskin heidän kulkea.

2 Moos. 32:8a

Nopeaa toimintaa, todella. Vähän kuin oltaisiin aamupäivästä menty naimisiin ja illalla kotona olisikin jo ihan toinen tyyppi ja puoliso ilmeenkään värähtämättä väittämässä, että mitäs siinä hourit, tämähän se oli, jonka hiljattain nain.

Mitkään sanat tuskin riittäisivät kuvaamaan tunteita, jotka siinä hetkessä olisi pyytämättä ja yllätyksenä koettava. Niinpä Jumalankin on käskettävä Moosesta jättämään hänet rauhaan, jotta hänen vihansa ”saa leimahtaa heitä vastaan ja tuhota heidät”. (2 Moos. 32:10a)

Sitten Jumala sanoo jotakin hyvin tuttua:

”Mutta sinusta minä teen suuren kansan.”

2 Moos. 32:10b

Kieltää itseltään, jottei kieltäisi itseään

Jumala siis solmii Toisessa Mooseksen kirjassa kansansa kanssa liiton, jonka Mooseksen viipymisestä hätääntyvä Israel osoittaa välittömästi omasta näkökulmastaan arvottomaksi. Neljännessä Mooseksen kirjassa kansa kieltäytyy pelkuruuttaan osallistumasta sen maan valloittamiseen, jonka Jumala sille liiton solmimisen päivänä omaksi lupasi – ja nimenomaan voitokkaiden taisteluiden kautta.

Jumalan lupaukset eivät vaikuta painavan kansan päätöksenteossa puupennin vertaa, vaikka Jumala on sekä vapauttanut ihmeellisellä tavalla kansansa Egyptin orjuudesta että pitänyt johdonmukaisesti kaikki kansalleen antamansa lupaukset.

Molemmissa julkean epäluottamuksen hetkissä Jumala esittää ymmärrettävän ja todellisena näyttäytyvän vaihtoehdon: Mooseksesta kasvakoon uusi kansa.

Ajatus itsestä polveutuvasta suuresta ja mahtavasta kansasta – sen täytyy kuulostaa Mooseksen korvissa mitä kauneimmalta musiikilta. Minä! Minusta! Suuri kansa! Mahtava kansa! Ehkä omaa nimeäni kantava kansa!

Ei hassumpi visio.

Mooses joutuu niin Siinailla kuin Paranissakin Jumalan kanssa käymissään keskusteluissa varsin saman kaltaisen tilanteen eteen kuin paholaisen kiusaama Jeesus ennen julkisen työnsä alkua – tai Getsemanessa rukoileva Jeesus ennen kärsimystiensä huipennuksen alkua. Eteen katetaan aito ja ruhtinaallisen runsas mahdollisuus henkilökohtaiseen hyötyyn. Tarjolla on valtaa ja mainetta ja samalla epäilemättä tervetullut pakotie nykyisen tehtävän ja aseman ahdistavista ja kivuliaista puolista.

Kuten sanottua, ei huono visio.

Sillä olisi toteutuessaan kuitenkin hintansa. Mooseksen ja Jeesuksen tapauksessa hinta on oman perimmäisen tehtävän kieltäminen. Jeesuksesta ei olisi tullut maailman Vapahtajaa, mikäli hän olisi asettanut oman etunsa tehtävänsä vaatimusten edelle. Mooses taas oli valittu nimenomaan Israelin johtajaksi – ei minkään muun kansan, ei edes hänestä itsestään polveutuvan kansan.

Onko Mooses valmis maksamaan hinnan? Tarttuuko hän Jumalan selvästi esittämään tarjoukseen henkilökohtaiseksi hyödykseen?

Sekä Jeesuksen että Mooseksen kohdalla lopullisessa ratkaisussa on kyse identifioitumisesta tehtävään, jonka he ovat saaneet itsensä ulkopuolelta, ja joka on heitä itseään suurempi. Jeesuksen tehtävä ei ollut vain vapahtaa maailma – hän oli Vapahtaja. Valitsemalla jotakin muuta hän olisi kulkenut itsensä ohi. Mooseksen tehtävä ei ollut vain johtaa kansa Egyptistä Kanaaniin – hän oli kansansa Johtaja. Jos hän haluaisi olla se, mikä hän todella oli, vaihtoehtoa tarttua tajoukseen ei oikeasti ollut.

Mooses ja Jeesus ymmärsivät silti epäilemättä heille tarjotun mahdollisuuden avaamien etujen päälle. Kumpikin kamppaili, kumpikin oli todesti kiusattu. Ja kumpikin joutui lopulta tekemään dramaattiseksi äityneessä tilanteessa valinnan, joka vähemmän äänekkäänä toistuu meidänkin elämässämme tosiasiassa päivittäin ja hetkittäin: He joutuivat kieltämään itseltään, jotta eivät olisi päätyneet kieltämään itseään. Mooses ja Jeesus eivät suostuneet valitsemaan ratkaisujensa pohjaksi muuta kuin identiteettinsä Vapahtajana ja Israelin johtajana, sillä he ymmärsivät vapahtajuuden ja johtajuuden olevan syvin totuus heistä itsestään. Heidät oli kutsuttu tekemään itsellään, muttei itselleen – siis suuntautumaan ulos itsestään.

Nimenomaan suuntautumisessa kohti toista on ihmisyyden – ja Jumalan – syvin ydin. Siksi voidaan sanoa, että valitessaan vaikeampana näyttäytyvän vaihtoehdon muiden tähden, Mooses ja Jeesus valitsivat ja elivät todeksi tosi-itsensä.

Suhteellisen kuva

Aidosti kristillistä – ja näin ollen totuudellista – oppia ihmisestä ei ole irrallaan Jumalaa koskevasta totuudesta; Jumala loi ihmisen kuvakseen. Tästä emme pääse yli, ali, emmekä ympäri.

Millainen siis on Jumala, jonka kuvia olemme?

Yksi perustavimmista vastauksista kysymykseen on: Jumala on kolminainen – Isä, Poika ja Henki. Jumala on suhteiden Jumala. Poika on elänyt aina ”Isän vierellä” (Joh. 1:18), millä kielikuvalla ilmaistaan syvää rakkautta ja läheisyyttä. Jeesus – Poika – taas sanoo Hengen kirkastavan hänet (Joh. 16:14). Poika puolestaan kirkastaa Isän (Joh. 17:4) ja Isä Pojan (Joh. 17:5).

Jonkin tai jonkun kirkastaminen tarkoittaa, että häntä tai tätä ylistetään, hänestä nautitaan, hänestä iloitaan. Oleminen kirkastamisemme kohteen äärellä on puhtaan palkitsevaa itsessään – kokonaan ilman, että se tuottaa meille joitakin muita hyötyjä.

Kirkastamisella on myös taipumiseen viittaava merkityksensä. Kirkastaessamme jotakuta palvelemme häntä ja suostumme hänen tahtoonsa. Uhraamme oman ilmeisen etumme tehdäksemme hänet onnelliseksi, koska perimmäinen ilomme on nimenomaan hänen onnellisuutensa. Puolisoiden tai sydänystävien välinen suhde tai vanhemman suhde lapseen sisältää toivon mukaan vähintäänkin jossain määrin näitä piirteitä. Näin likeisissä suhteissa on kenties helpointa – ei tosin helppoa – suuntautua toista kohti, palvella ja huomioida, lähestyä ja hyväksyä – rakastaa. Vastakohta tälle on pysähtynyt itsekeskeisyys, joka vaatii muita pyörimään oman itsen ympärillä, iloitsemaan yksinomaan minusta, ihailemaan minua, huomaamaan minun tarpeeni ja palvelemaan minua.

Kolminaisen Jumalan ytimessä oleva epäitsekäs rakkaus on itsestä pois suuntautuvaa liikettä, josta syntyy kauniin vastavuoroinen tanssi – suhteen, yhteisyyden, ykseyden mittaamaton auvo ja ilo. Jumala on rakkaus hyvin kirjaimellisessa mielessä.

Kolmiyhteisen Jumalan kuvana ihmisenkin eheä onni löytyy vain sitä kautta, että suuntaudumme ulos itsestämme, pois oman onnemme ympärillä askaroimisesta: ihailemme toista, iloitsemme toisesta ja palvelemme hinnatta. Lakkaamme laskemasta, laskelmoimasta, penäämästä ja pyrkyröimästä. Joudumme tosin kadottamaan näennäisen itsemme, mutta löydämme yhteyden todelliseen minäämme – Jumalan kuvaksi luotuun itseemme.

Itsekeskeisesti toteutetut elämänvalinnat sen sijaan johtavat lopulta pisteeseen, jossa tunnemme – usein alkuun tiedostamattomasti – kadottaneemme yhteyden minuuteemme, koska todella olemme kadottaneet yhteyden minuuteemme. Se tuottaa vaikeasti selitettävää kärsimystä, sitkeää irrallisuuden kokemusta. Emme ole olleet valmiita tinkimään vaihtoehdoista tai rajoittamaan itseäämme voidaksemme sitoutua yhteyteen toisten kanssa – Jumalan ja ihmisten. Yhteyden hinta on omastamme luopuminen välillä kokonaan, ja aina vähintäänkin omamme tuntuva jakaminen.

Kutsu tanssiin

Jos uskomme, että maailman todella on luonut Jumala, joka on ikuisuudessa toisiaan rakastavien persoonien yhteisö, ja jos uskomme, että meidät tehtiin tuon Jumalan kuviksi, uskottava on sekin, että meidät tehtiin molemminpuolista, uhrautuvaa, ulos itsestämme suuntautuvaa rakkautta varten. Itsekeskeisyys on vastoin tarkoitustamme, sitä mitä todellisimmillamme olemme. Käpertyessämme itseemme – ja vaatiessamme muitakin käpertymään meidän ympärillemme – silitämme todellista itseämme hiomapaperilla vastakarvaan.

Kuka muka sellaista haluaisi tehdä?

Tuskin täysin tietoisesti monikaan, mutta kuten jo Paavali tunnusti: En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. (Room. 7:15)

Tuttu tunne.

Käsittämätön, kaikille osapuolille kivulias, itsevihaan johtava vajoaminen itseemme on synnin syvin olemus. Se on loputonta – ja lopulta ilotonta – keskittymistä omiin tarpeisiimme, haluihimme, kokemaamme kohteluun, asemaamme ja maineeseemme, joka johtaa itsemme, ihmissuhteittemme, yhteiskuntiemme ja lopulta koko luomakuntamme rapautumiseen. Olemme vajoamisen viimeisimmässä visiossa vain joukko toisistamme eristäytyneitä kurjia olentoja, epäihmisiä, jotka pyrkivät epätoivoisesti saamaan kaiken muun pyörimään ympärillään. Helvetti on pedattu. Kaikki kaunis on kuollut jo aikoja sitten.

Tai olisi kuollut, jos…

Jumala ei kuitenkaan hylännyt meidät itsekeskeisyytemme vangeiksi. Jeesus syntyi maailmaan aloittaakseen uuden ihmisyyden, ihmisyhteisön. Sen poispäin itsestä ja kohti Jumalaa suuntautunut elämä korjaa – hyvin hitaasti, mutta hyvin varmasti – lopulta ehjäksi muutkin suhteemme, niin ihmisiin kuin luomakuntaankin. Jeesuksen kuolema on totaalinen itsestä poispäin suuntautumisen teko – suurimman rakkauden suurin työ. Jeesus kohdisti ristillä meihin sen suunnattoman rakkauden, jota on ikuisuudessa kohdistanut Jumalan muihin persooniin.

Se on kutsu samaan liikkeeseen, samaan tanssiin.

Siksi rujo ja ruma risti on sittenkin kaunis. Mikäli vastaamme Jumalan sen kautta esittämään kutsuun myöntävästi, alamme rakentaa elämäämme kokonaan uudelta perustalta. Siitä perustasta käsin huomaamme, että meillä on varaa luopua omastamme toisen hyväksi, varaa tehdä asioita, jotka eivät edistä omia päämääriämme, vaan toisen kukoistusta. Saatamme välillä jopa huomata, että meillä ei ole ainoastaan varaa, vaan jopa halua.

Tämä on samaan aikaan sekä vallankumouksellisin että luonnollisin mahdollinen tapa elää. Se tekee muukalaiseksi maailmassa, mutta kansalaiseksi Jumalan valtakunnassa. Ja kuten todettua, Jumala on rakkaus.

Kuoleman kautta

Luominen ja lunastus ovat siis molemmat luonteeltaan tapahtumia, joissa Jumala suuntaa sisäisen tanssinsa, rakkautensa, kohti meitä kutsuen liittymään, vastaamaan ulospäinsuuntautuneisuuden luovaan liikkeeseen. Sitä kautta – ja vain sitä kautta – avautuu osallisuus onnellisen Jumalan iloon ja rakkauteen.

Meitä ei tarkoitettu yksinomaan uskomaan Jumalaan tai hänen työhönsä ja toimintaansa ulkokohtaisina tosiasioina – jonkinlaisena pelastavan pelin ohjelehtisen teksteinä. Totuuden niin Jumalasta kuin itsestämmekin löydämme vain keskittämällä elämäämme Häneen, kiinnittämällä tarkoituksemme ja intohimomme Häneen, palvelemalla Häntä ja etsimällä Jeesuksen opetuslapsina Hänen kaltaisuuttaan. Tämä kaikki ilmenee oleellisella tavalla halussamme elää ja palvella osana Kristuksen ruumista – seurakuntaa – sekä ylipäänsä suhteissamme toisiin ihmisiin ja koko luomakuntaan.

Mikäli pyrkimyksemme on elää tältä pohjalta, Jumalan antaman ravinnon, valon ja kasvun varassa, vältämme kenties Jaakobin kirjeen kuvauksen itsensä kadottavan miehen kohtalosta:

Se, joka kuulee sanan mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on. Mutta se, joka kiinnittää katseensa vapauden täydelliseen lakiin ja jää sen ääreen, ei unohda kuulemaansa vaan tekee sen mukaisesti, ja kerran hän on saava kiitoksen siitä mitä tekee.

Jaakob 1:23–25

Mooses muisti peilissä näkemänsä, piti mielessään, kuka oli ja valitsi siksi suuntautua ulopäin itsestään. Jeesus teki samoin. Kumpikin teki rohkean ratkaisun, sillä ratkaisu veti välittömään näköpiiriin pelottavan tummien pilvien paljouden ja pahana painostavan ilman.

Me elämme ajassa, jossa ajatus taipumisesta jonkun toisen tahtoon tai ajatus alistumisesta tai ajatus hyvänkään tekemisestä ilman kummoista henkilökohtaista hyötyä, kulostaa monista väärältä – jopa rumalta. Vaatii siksi valtavasti rohkeutta valita avoimesti elämä, joka kulkee kovin kaukana sivussa suhteessa moniin aikamme normaaliuksiin. Vaatii paljon rohkeutta valita elämä, jonka monet tuomistevat rajoittavaksi – mitä se hyvästä syystä myös on. Vaatii paljon rohkeutta valita elämä, jonka moni näkee lähinnä aivopesun nukkasihtiin keräämänä nöyhtänä – kenties harmittomana, mutta parhaimmillaankin höpönpöpönä. Vaatii paljon rohkeutta valita elämä, josta moni kristittykin sanoo silmät pyörien, että ohhoh, onpahan lakihenkistä, enpähän ymmärrä, tarvitseekohan sitä ihan noin ehdottomaksi erhetä.

Mutta jos saan maistaa jotakin suurimman tanssin kauneudesta, saan tuntea samanaikaista yhteyttä Jumalaan, toisiin ja itseeni, en osaa epäillä, etteikö oma elämäni olisi tanssiin tarkoitettu. Se vaatii minut kokonaan – mutta antaa kokonaisen minuuden.

Kuten antoi Moosekselle silloin, kun hän kieltäytyi kokonaisen kansan kantaisäksi ryhtymisestä.

Kuten antoi Jeesukselle silloin, kun hän sanoi: ”Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.”

Vaatii rohkeutta valita elämä, jossa luottaa siihen, että itseltään kieltäminen – joka on aina pienempi tai suurempi kuolema – johtaa sittenkin elämään.

Jos ei tänään, niin viimeistään kolmantena päivänä.

Pohdittavaa

  • Millaisissa tilanteissa tai millaisilla elämänalueilla huomaat kadottavasi itsesti helposi – siis unohtavasi todellisen identiteettisi Jumalan lapsena, Jeesuksen seuraajana ja Kristuksen ruumiin jäsenenä?
  • Mitä ovat toimivia tapoja muistuttaa itseään siitä, kuka ja millainen Jumala on, ja kuka ja millainen hänen luomanaan ja lunastamanaan ihmisenä olen? Mitkä ovat toimivimpia tapoja muistuttaa itseään siitä, mihin minut on kutsuttu?

Rukoiltavaa

  • Kiitä Jumalaa kaikesta, mitä Hän on. Kiitä Jumalaa siitä, että Hän on luonut ja lunastanut sinut sekä kutsunut osaksi suunnitelmaansa, jonka tarkoitus on eheyttää ja korjata lopulta kaikki se, mikä maailmassa ja meissä itsessämme on vinoutunutta ja rikkinäistä.
  • Pyydä Jumalalta rohkeutta tehdä pieniä ja suuria valintoja elämässäsi nimenomaan todellisesta identiteetistäsi käsin ja ulospäin itsestäsi suuntautuen.

Toteutettavaa

  • Pohdittuasi, mitkä ovat toimivia tapoja muistuttaa itseään siitä, kuka ja millainen Jumala on, kuka ja millainen sinä hänen luomanaan ja lunastamanaan ihmisenä olet, ja mihin Jumala sinua kutsuu, tee vaikkapa kahden viikon ajan päivittäin jonkinlainen käytännön toteutus muistuttamisesta. Kylvä vaikkapa raamatunlaiseita sisältäviä post-it lappusia sinne tänne tai valitse laadi itsellesi sopiva raamatunlukuohjelma.
  • Tee tietoisesti jokin täysin itsestäsi ulospäin suuntautuva asia. Miltä se tuntui? Onko välittömästi heränneellä tunteella tai tunteella ylipäänsäkään merkitystä?

Tekstiin on poimittu ajatuksia muun muassa Timothy Kellerin teoksesta Mihin Jumalaa tarvitaan? – Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua. Päivä 2011.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s