Vuodenvaihteen alustus – Näkökulmaa rohkeaan rukoukseen

Tämän alustuksen myötä hyvästelemme naistentyön opetussuunnitelman mukaisen rohkeuden vuoden siirtyäksemme kohti rajojen rikkomisen teemaa. Mielenkiintoista!

Kevään 2020 kahdessa alustuksessa vierailtiin tilanteessa, jossa Israelin kansa on saapumaisillaan sille kodiksi luvattuun maidon ja hunajan maahan. Rohkeus ei kuitenkaan aivan riittänyt sen valloittamiseen – olihan maassa vahvoja kaupunkeja ja väkeviä jättiläisiä.

Kansan pelosta nouseva napina ja sen nostattama Jumalan viha pakottaa Mooseksen tilanteeseen, jossa hän valitsee oman etunsa toteutumisen sijaan puolustaa Jumalan edessä kansaansa, vaikkei se puolusteluja pyydä tai ansaitse – tarvitsee kylläkin. Kerta ei ole ensimmäinen; Mooseksella on jo tottumusta vastaavasta väännöstä autiomaamatkan varrelta. Muistissa on esimerkiksi kultaisen sonnin tapaus, jota kuvataan Toisen Mooseksen kirjan luvussa 32. Tottuneisuuttakin kenties osoittava tapa, jolla Mooses jälleen asettuu pyytämättä eteen tulleeseen suostuttelutilanteeseen, tuntuu uskalletulta. Kansansa etua ajaessaan, Jumalan ja Israelin toisiinsa liittävän liiton säilymistä puolustaessaan, Mooses istuu turhan suurelta tuntuvaan neuvottelupöytään. Mitä maan matosella olisi valttinaan käyttää, kun toisena osapuolena on suuri Jumala?

Näkökulman vaihtamisen taito mainitaan usein ovet eteenpäin erilaisista kriiseistä ja ongelmatilanteista avaavaksi avaimeksi – siihen terapian tuottama hyötykin pitkälti perustuu. Mutta entäpä jos Jumala on se, joka pitäisi saada muuttamaan suuttumuksen sävyttämä näkökulma. Moosesko ihmisenä väittäisi Jumalalle – kuin paraskin terapeutti – että voisi olla hedelmällisempää nähdä tämä asia nyt kuitenkin näin.

Mutta niin hän juuri tekee.

MUUTTUVA MIELI

Mooses onnistuu neuvotteluissaan Jumalan kanssa, sillä kansansa ilmeiseksi onneksi hän tuntee Jumalansa ja muistaa, mitä Jumala on aiemmin sanonut. Hän tietää omasta kokemuksestaan, että vaikka Jumala ei muutu, Jumalan mieli voi muuttua. Siitä, että Jumala on valmis harkitsemaan valintojaan, todistaa useampikin Raamatun kertomus.

Toisinaan harkinta perustuu siihen, miten ihmiset reagoivat ilmoitettuihin, tulossa oleviin rangaistuksiin. Joonan kirjassa Niiniven kaupungin tuho perutaan. Pakkosiirrossa katumukseen taipunut Juudan kansa pääsee lopulta verrattain nopeasti palaamaan isiensä maahan. Ikävä kyllä se ei pääse nauttimaan kaikista sille profetioissa luvatuista hyvyyksistä, sillä pakkosiirrosta palaavan kansan suhde Jumalaansa ei juuri eroa pakkosiirtoon tuomitun sukupolven suhteesta. Jumalalla olisi ollut kansalleen tarjottavaksi paljon enemmän, mikäli se olisi osannut ottaa vastaan.

Jumalan mielenmuutoksen mahdollisuus lausutaan Jeremian kirjassa myös selkeän auki:

Minä voin päättää, että revin, tuhoan ja hävitän kansan tai valtakunnan. Mutta jos se kansa luopuu pahuudestaan, minä muutan mieleni enkä anna rangaistukseni kohdata sitä. Minä voin myös päättää, että rakennan ja istutan kansan tai valtakunnan. Mutta jos se kansa tekee pahaa eikä tottele minua, minä muutan mieleni enkä anna sille sitä hyvää, minkä olin luvannut.

JER. 18:7–10

Jumala todella on valmis vaihtamaan näkökulmaa – suuntaan ja toiseen.

NÄKÖKULMA 1: MAINE

Kun Mooses aloittaa Jumalan lepyttelyn ja kansansa etua ajavan kantansa perustelun kultaisen sonnin rakentamista seuranneessa tilanteessa, hän vetoaa alkuun Jumalan maineeseen:

Miksi, Herra, vihastuisit omaan kansaasi? Sinähän toit sen pois Egyptistä suurella voimallasi ja väkevällä kädelläsi. Miksi egyptiläiset saisivat sanoa, että sinä veit israelilaiset pois vain tappaaksesi heidät vuorilla ja hävittääksesi heidät maan päältä?

2 MOOS. 32:11,12

Jumala näyttäytyisi epäloogisesti ja mielijohteiden varassa toimivana, mikäli hän tuhoaisi kansansa vapautettuaan sen juuri suurieleisesti Egyptin orjuudesta. Egyptiläiset pääsisivät sanomaan yhtä ja toista. Sellainen toiminta vaikuttaisi heikolta ulospäin, Mooses tuntuu tarkoittavan. Tilanne oli ajautunut siis jännitteeseen, jossa Jumalan olisi säilytettävä kunniansa niin muukalaiskansojen kuin oman kansansakin silmissä. Tuon tasapainon ylläpitäminen tuntui edellyttävän toisiinsa nähden jopa vastakkaisia toimia. Kansan pitäisi saada tuntuva opetus, mutta matkan kohti luvattua maata tulisi silti jatkua.

Vastaavan Jumalan maineeseen liittyvän perusteen Mooses esittää myös myöhemmässä tilanteessa, jossa kansa on kieltäytynyt lähtemästä valloittamaan luvattua maata ja haikailee jopa takaisin Egyptiin. Mooses vetoaa siihen, miten egyptiläiset tietävät Jumalan vetäneen voimallaan Israelin egyptiläisten luota. He ovat kuulleet Jumalan asuvan kansansa keskellä ja johdattavan sitä tuli- ja pilvipatsaassa. Jumalan maine on siis jatkuvasti kasvanut. Lisäksi Mooses vakuuttaa, että egyptiläisten tieto on karttumisen lisäksi varmasti myös kiirinyt joka puolelle. (4 Moos. 14:13,14) Jos Jumala nyt tekisi lopun kansastaan, muut kansat sanoisivat:

Herra ei kyennyt viemään kansaansa siihen maahan, jonka hän oli vannonut antavansa sille, ja siksi hän tappoi sen autiomaahan.

4 MOOS 14:14,15

Jumalan voimako siis riittäisi vain orjuudesta vapauttamiseen, muttei vapauden tekemiseen millään tavoin mielekkääksi? Tähän tapaanko kansat päästettäisiin puhumaan elävästä, kaikkivaltiaasta Jumalasta? Tämä näkökulma olisi Jumalan hyvä huomioida.

NÄKÖKULMA 2: JUMALAN SANAT JA LUONNE

Jumalan maineeseen vedottuaan Mooses muistuttaa sekä Toisen että Neljännen Mooseksen kirjan kuvaamissa tilanteissa Jumalaa hänen itse lausumistaan sanoista:

Muista palvelijoitasi Abrahamia, Iisakia ja Jaakobia, joille vannoit oman itsesi kautta: ”Minä annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että heitä on kuin taivaan tähtiä, ja annan heille ikuiseksi omaisuudeksi sen maan, jonka olen heille luvannut.”

2 MOOS. 23:13

Vetoomus liittyy Israelin kantaisille aikanaan annettuun lupaukseen, jonka Jumala voisi toki suvereenina tomijana rikkoa kansansa kelvottomuuteen vuoksi. Mooses kuitenkin pyytää tätä muistamaan sen kantaisät. Jos Jumala ei olekaan tyytyväinen kansansa toimiin nyt, voisiko hän pitää mielessään niiden miesten uskollisuuden, joista kansa sai aikanaan alkunsa. Voisiko näkökulmaa rukata tältäkin osin? Olihan Jumala ”oman itsensä” kautta vannonut kantaisistä sikiävän kansan kasvavan suureksi ja saava ikuiseksi kodikseen oman maan. Painavampaa lupausta on vaikea kuvitella.

Neljännessä Mooseksen kirjassa Mooses puolestaan vetoaa Jumalan omaa olemustaan ja luonnettaan koskeviin sanoihin:

Herra, näytä nyt voimasi suuruus! Olethan sanonut: ”Herra on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän antaa anteeksi pahat teot ja rikkomukset, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen hän panee lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista.”

4 MOOS 14:17,18

Olethan sanonut.

Lause tuo mieleen toisen, kysymyksen: Onko Jumala todella sanonut?

Mooses tunsi Jumalansa, oli kuunnellut tämän puhetta ja tiesi lupaukset. Hän oli omin silmin nähnyt Jumalan vapauttavan, johdattavan ja pitävän huolta. Hän saattoi vedota Jumalan sanoihin tuntien ja tietäen, että ne ovat totuus, eikä antanut eteen tarjoutuneiden henkilökohtaisten toiveiden ja tavoitteiden tarjottimen tai kansansa kertakaikkisen kelvottomuuden hämärtää todeksi tietämäänsä. Jumala on sittenkin kärsivällinen, hyvä ja anteeksi antava. Jumala olisi kaikkea tätä myös tässä tilanteessa.

Paratiisin pariskunta uskoi omien pyrkimystensä vuoksi mieluummin käärmettä kuin sitä, minkä he olivat itse Jumalalta kuulleet. (1 Moos. 3) Ehkä se ei tosiaan ollutkaan aivan niin? Ehkä Jumala ei tarkoittanut sanomaansa aivan tosissaan ja viimeiseen asti? Saavutettavaa tuntui olevan enemmän kuin hävittävää, joten he päästivät irti totuudesta. Se oli houkuttelevaa ja – kas vain – yllättävän helppoa. He valitsivat uskoa heikkoon, sanojaan alun perinkin kenties tarkoittamattomaan Jumalaan, eivätkä päin vastoin niin vahvaan Jumalaan, että hänellä on toisinaan varaa vaihtaa mielipiteensä.

Kuva heikosta jumalasta johtaa heikkoon rukoukseen, jossa pyyntöjään ei voi perustaa mihinkään. Rukouksesta voi saada irti vain suunnilleen sen mitä terapiastakin (mikä ei toki välttämättä ole vähän) – näkökulma ehkä vaihtuu, mutta ongelma pysyy. Usein sekin riittää – etenkin jos ongelma on näkökulma sinänsä.

Toisinaan tarvitsemme Jumalalta ratkaisun, joka ei nouse omasta kyvystämme laajentaa tarkastelutapaamme. Se ei välttämättä tarkoita mitään leimallisen ”yliluonnollista”. Kun Mooses itse oli Neljännen Mooseksen kirjan luvun 11 jakeissa 13–17 kuvatussa tilanteessa loputtoman väsynyt kansansa lapsellisuuteen ja halusi mieluummin kuolla kuin jatkaa sen johtajana, Jumala neuvoi häntä valitsemaan rinnalleen johtajuuden taakkaa jakamaan seitsemänkymmentä luotettua miestä, vanhinta. Näin toimittiin, taakka keveni. Herra ratkaisi kuulemansa konkreettisen ongelman konkreettisella tavalla. Vastaavassa Toisen Mooseksen kirjan luvun 18 jakeissa 17–23 kuvatussa tilanteessa Mooses saa apeltaan Jetrolta hyödyllisen vinkin raskaaksi käyneen työnsä uudelleenjärjestelyyn. Jetro kehottaa koettelemaan vinkkinsä myös Jumalan edessä.

Tapaukset osoittavat Jumalan toimivan ja ratkaisevan ongelmiamme sekä suoraan että ihmisten – niin itsemme kuin muidenkin – kautta. Ajatus johtajuuden jakamisesta on luonteva ja luonnollinen. Mitä muuta pitäisi odottaakaan, onhan Luojamme kaikkien meissä tapahtuvien henkisten prosessienkin – niin viisaiden ajatusten kuin näkökulman muuttamisen taidonkin – perimmäinen isä. Toisinaan selviämme niillä henkisillä resursseilla, joita meissä syntymän ja kasvumme perusteella jo on, toisinaan tarvitsemme apua, johon omat mahdollisuutemme eivät aivan tai ensinkään yllä. Tämä apu voi tulla luoksemme monessa muodossa, mutta sen lähde on Jumala.

PERUSTE 3: JOHDONMUKAISUUS

Mooseksen vakavassa keskustelussa Jumalan kanssa esittämä varsinainen pyyntö on niin Toisessa kuin Neljännessäkin Mooseksen kirjassa lopulta koko lailla sama:

Anna vihasi lauhtua ja luovu aikeestasi tuhota kansasi.

2 MOOS. 23:12B

Koska siis armosi on suuri, anna kansallesi anteeksi sen pahat teot, niin kuin olet tähänkin asti antanut sille anteeksi aina Egyptistä lähdöstä saakka.

4 MOOS. 14:19

Anna vihasi lauhtua. Anna kansallesi anteeksi. Luovu tuhon aikeistasi. Kun Jumala kerran on armollinen, eikö hän olisi armollinen myös omalle kansalleen.

Mooses vetoaa Neljännen Mooseksen kirjan pyynnössään myös johdonmukaisuuteen, jonka hän nostaa esiin Toisessa Mooseksen kirjassakin (2 Moos. 23:11,12): Jumala on jo antanut anteeksi kansalleen sen kaikki matkalla Egyptistä tähän pisteeseen kertyneet pahat teot ja väärät asenteet. Niitä ei ole aivan vähän. Miksi lopettaa tähän? Jumala on jo tuonut kansansa tähän pisteeseen haasteista huolimatta? Miksi luovuttaa nyt?

KUULLA, PUNNITA, RATKAISTA

Jumalan ja Mooseksen välisten Raamattuun kirjattujen keskustelujen pysyvästi hämmentävä piirre on, että Jumala todella kuulee ja kuuntelee Mooseksen sanat. Lisäksi hän punnitsee tämän esittämät perusteet ja ratkaisee lopulta tilanteen niiden pohjalta – nykylukijasta usein samanaikaisen brutaalilla ja elegantilla tavalla. Mooseksen sanoilla ja ajatuksilla on Jumalalle merkitystä, koska Mooses osoittaa tuntevansa Jumalansa, hänen luonteensa ja lupauksensa. Yhtä oleellista on, että Mooses on osoittanut sekä sanoin että teoin olevansa valmis asettamaan Jumalalta saamansa tehtävän etusijalle. Se tuntuu antavan hänen sanoilleen merkittävän painoarvon Jumalan edessä.

Mutta harva meistä on Mooses.

Onko kyseessä pelkkä historiallinen poikkeusyksilö? Oletettavasti ei, sillä kuulemisen, punnitsemisen ja ratkaisemisen prosessi tulee vastaan useasti Raamatun lehdillä. Esimerkiksi Ensimmäisen Samuelin kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan lapsettomasta Hannasta, Elkanan toisesta vaimosta. Perheellä oli tapana käydä Silossa – jossa ilmestysmaja noina päivinä sijaitsi – rukoilemassa ja uhraamassa Jumalalle kerran vuodessa. (1 Sam. 1:2,3) Eräänä vuonna Hanna menee yksin pyhäkköön rukoillakseen murheessaan Herraa ja itkeäkseen katkerasti. (1 Sam. 1:9,10) Tämä ei kuitenkaan liene ensinkään ensimmäinen kerta, kun nainen rukoilee ja itkee lapsettomuuttaan Jumalan edessä. Nyt hän tekee lisäksi jotain muuta:

Herra Sebaot! Jos sinä näet palvelijasi hädän ja muistat minua etkä unohda minua, vaan annat minulle poikalapsen, niin minä luovutan hänet sinulle koko hänen elämänsä ajaksi, eikä veitsi milloinkaan ole koskettava hänen hiuksiaan.

1 SAM. 1:11

Hanna ikään kuin korottaa omalta puoleltaan panoksia. Jos todella näet Jumala – kuten sinun elävänä, todellisena Jumalana olettaisi – etkä unohda minua, vaan annat lapsen, niin minä luovutan hänet sinulle. Hanna vetoaa sekä Jumalan olemukseen että tulee omalta puoleltaan vastaan luvaten tyytyä inhimillisesti katsoen vähempään Jumalan eduksi. Jumalalla ei ole mitään syytä kieltää Hannalta tämän pyytämää asiaa – päin vastoin. Hanna osoittaa seisovansa sanojensa takana myös siten, että hänen mainitaan rukoilleen poikkeuksellisen pitkään. (1 Sam. 1:12,16)

Hanna tulee lopulta raskaaksi ja synnyttää pojan, jolle nimenomaan hän itse antaa nimen Samuel. Se merkitsee ’Jumalan kuulema’. Nimen selitykseksi Hanna lausuu: ”Herralta minä häntä pyysin.” (1 Sam. 1:19,20) Jumala kuuli Hannan hyvin perustellun, epäitsekkään ja vaivalla esitetyn pyynnön.

Jotakin vastaavaa kohdataan Uuden testamentin puolella Markuksen evankeliumin seitsemännen luvun jakeiden 24–30 kuvaamassa tilanteessa. Syyrian foinikialainen nainen (Foinikialaiset olivat juutalaisten varsin karsaasti katsoma kanaanilainen kansa, joka asui nykyisen Libanonin ja Syyrian rannikon alueella.) tulee Jeesuksen luokse, sillä hänen tytärtään vaivaa saastainen henki. Nainen lankeaa Jeesuksen jalkoihin ja pyytää tätä ajamaan pahan hengen tyttärestään. Jeesus kuitenkin vastaa: ”Anna lasten ensin syödä kyllikseen. Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” 

Nainen ei tyydy Jeesuksen vastaukseen, vaan sanoo: ”Herra, saavathan koiratkin pöydän alla syödä lapsilta putoilevia palasia.” Hän tarttuu Jeesuksen vertauksen kuvastoon: Kyllä, on lapsia ja on koiria ja niiden välillä selkeä arvojärjestys. Nainen hyväksyy tämän, mutta kyseenalaistaa niukkuuden: Ei voi olla niin, että syötävää riittää vain lapsille! Hän tunnistaa ja ilmaisee olevansa tekemisissä tahon kanssa, jonka voima ja keinot eivät ehdy, jolla on varaa ja resurssit ylittää kansallisuusrajat.

Ja Jeesus toteaa: ”Kun noin sanot, mene. Paha henki on lähtenyt tyttärestäsi.”

Kun noin sanot. Sillä mitä nainen sanoo on merkitystä Jeesukselle. Sanat osoittavat naisen sekä ymmärtäneen, mitä Jeesus hänelle oli ensin vastannut, että toisaalta ymmärtävän selvästi myös jotakin siitä, kuka Jeesus on. Tämän miehen jakamasta leivästä riittää palasia koirillekin. Anna edes murunen!

Tytär saa täyden annoksen.

RANGAISTUS

Toisen Mooseksen kirjan 23. luvun ja Neljännen Mooseksen kirjan 14. luvun Jumalan ja Mooseksen välisisssä keskusteluissa päädytään lopulta armahdukseen. Herran viha lauhtuu ja hän päättää ”luopua siitä hävityksestä, jolla oli uhannut kansaansa” (2 Moos. 23:14). ”Minä annan anteeksi, niin kuin pyysit”, Jumala sanoo Moosekselle (4 Moos. 14:20).

Sitten tulee mutta, mikä on toki odotettavissa; olihan Mooses siteerannut Jumalan itseään koskevia sanoja. Niissä todetaan Jumalan olevan toisaalta armahtavainen, mutta myös se, ettei hän jätä syyllistä rankaisematta (4 Moos. 14:18). Jumala sanoo Moosekselle:

Mutta niin totta kuin minä elän ja niin totta kuin Herran kirkkaus ja valta ulottuu kaikkialle, yksikään näistä ihmisistä ei pääse perille tuohon maahan. He ovat nähneet minun kirkkauteni ja ne suuret teot, jotka tein Egyptissä ja täällä autiomaassa, mutta siitä huolimatta he tottelemattomuudessaan ovat yhä uudestaan koetelleet minun kärsivällisyyttäni.

4 MOOS. 14:20-22

Jumala on armahtava, muttei yhdenkään kansan kynnysmatto – ei omansakaan. Mooses ja Aaron saavat tehtäväkseen ilmoittaa Israelin kansalle, ettei maahan, jonka Jumala oli vannonut kansalle asuinsijaksi antavansa, pääse kansan täysi-ikäisistä kuin kaksi – Kaleb ja Joosuaa. (Myöhemmin huomataan, että Jumala oli tässä todettuja sanojaan jossain määrin armollisempi.)

Teidän lapsenne, joiden te sanoitte joutuvan vihollisen käsiin, minä vien sinne, ja he oppivat tuntemaan omakseen sen maan, jota te olette halveksineet. Mutta te kuolette ja teidän ruumiinne jäävät tänne autiomaahan. Rangaistukseksi luopumuksestanne teidän lapsenne joutuvat vaeltamaan täällä paimentolaisina neljäkymmentä vuotta, kunnes viimeinenkin teistä on nääntynyt autiomaahan.

4 MOOS. 15:31,32

Luvattuun maahan rakennettavasta kodista ja elämästä pääsisivät nauttimaan Jumalan suunnitelman mukaisesti nimenomaan ne lapset, joiden hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta vanhemmat kokivat kantavansa huolta ja vastuuta esittämällä radikaalin muutoksen Jumalan suunnitelmaan. Teksti paljastaa myös, että Kanaaninmaata tutkimassa olleet miehet kuolivat ”Herran lyöminä, koska he olivat yllyttäneet kansan kapinoimaan Moosesta vastaan puhumalla pahaa Herran lupaamasta maasta. Vain Joosua ja Kaleb jäävät eloon.” (4 Moos. 14:36-37)

Toisen Mooseksen kirjan vastaavassa tilanteessa Mooses sulattaa kultaisen sonnin, jauhaa sen hienoksi ja juottaa veden seassa kansalle. (2 Moos. 32:20) Se saa maistaa omaa lääkettään. Myöhemmin Mooses antaa kansalle mahdollisuuden valita, asettuuko se Herransa puolelle. Leevin heimo tekee niin, muut eivät. Jumalalta saamansa ohjeena mukaisesti Mooses käskee leeviläisten kulkea leirin halki portilta portille ja surmata jokaisen matkalla kohtaamansa. (2 Moos. 32:26,27)

Seuraavana päivänä Mooses lähtee jälleen vuorelle Herran luo pyytämään, että tuhon ajatuksistaan luopumisen lisäksi Jumala antaisi kansan synnin anteeksi. Se oli jo saanut kärsiä seurauksista. ”Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi”, Mooses pyytää. (2 Moos. 32:30-32) Hän esittää vielä ikään kuin viimeisen vetoomuksen, on valmis uhraamaan asemansa kansansa puolesta.

Jumala vastaa:

Minä pyyhin kirjastani kaikkien niiden nimet, jotka tekevät syntiä minua vastaan. Mene nyt ja vie kansa maahan, josta olen sinulle puhunut. Minun enkelini kulkee sinun edelläsi. Mutta tilinteon päivänä minä rankaisen kansaa sen synnistä.

2 MOOS. 32:33,34

Jokainen vastaa teoistaan, Mooseksen uhrautumista ei tarvita. Sijaisuhrin aika koittaa vasta paljon myöhemmin, mutta jo satoja vuosia ennen sitä Jesaja julisti:

Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa, koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.

Jes. 53:10-12

On siunaus elää tämän profetian toteutumaa. Kristus kantaa syntini. Usein joudun täysin luonnollisista syistä juomaan oman lääkkeeni, kestämään omien valintojeni liikkeelle sysäämät iskut ja siivoamaan omat sotkuni. Mutta aina saan anteeksi. Me olemme monessa suhteessa jo luvatussa maassa, sillä se ei ole maa, vaan meitä ja elämäämme kannatteleva suhde Jumalaan, joka voi tehdä autiomaastakin keitaan.

VARO PYYNTÖJÄSI

Tuntuu korskealta arvioida ihmisenä Jumalan tekemiä ratkaisuja. Mooseksen ja Jumalan välisissä keskusteluissa syntyvät toimintasuunnitelmat ovat yhtä kaikki – brutaaleinakin – kontekstissaan tasapainoisia. Mooses on perusteluillaan vedonnut sekä Jumalan kunniaan ja maineeseen (siihen, miten Jumala ulkopuolelta nähdään) että toisaalta Jumalan omiin sanoihin, jotka sisältävät niin Jumalan lupauksen kuin tiedon hänen armahtavaisuudestaan, kärsivällisyydestään ja hyvyydestäänkin (se, millaiseksi Jumala itse itsensä on määrittelee). Mooses pyytää Jumalaa tekemään kapinoivan kansan osalta ratkaisun, jossa tasapaino säilyy niin, että Jumala voi sekä varjella kunniaansa kansojen silmissä että olla luonteensa mukaisesti armollinen, mutta vetää myös rajat kansalleen, joka loukkaa häntä avoimesti.

Jumala antaa lopulta sekä anteeksi että varmistaa halveksunnalla ja epäluottamuksella olevan seurauksensa. (Tästä Mooseksella tulee olemaan myös omakohtaista kokemusta, sillä hänkään ei pääse eräässä tilanteessa osoittamansa tottelemattomuuden vuoksi luvattuun maahan. 4. Moos. 20:1-13) Jumalan määrittämät seuraukset eivät kuitenkaan vaaranna alkuperäistä suunnitelmaa. Hän tulisi yhä osoittamaan kätensä voiman ja armonsa suuruuden viemällä kansansa lopulta sille lupaamaansa maahan pelolle antautuneen ja halveksuntaa osoittaneen sukupolven kuoltua. Toisen Mooseksen kirjan tilanteessa Jumala viittaa tilinteon päivään, jona valinnoilla tulee olemaan seurauksensa. Tätä ei välttämättä ole tarpeen tulkita edes ensisijassa viittauksena tuonpuoleiseen, sillä kansan johdonmukainen epäluottamus ja epäkiitollisuus johtavat lopulta siihen, ettei Siinain sukupolvi näe luvattua maata. Tilinteon päivä koitti.

Ironista on, että lopulta Israelin pelokas toive (”Kunpa olisimme saaneet kuolla Egyptissä! Kunpa edes saisimme kuolla täällä autiomaassa!” 4 Moos. 14:2) toteutuu. Jumala toteaa tämän itsekin pyytäessään Moosesta ja Aaronia sanomaan kansalleen: ”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, minä teen teille sen, mistä olen kuullut teidän itsenne puhuvan. Tähän autiomaahan te sorrutte, kaikki katselmuksessa lasketut miehet, joka ainoa kaksikymmenvuotias tai sitä vanhempi, te kaikki, jotka olette nurisseet minua vastaan.” (4 Moos. 14:28,29)

Kansan ei tarvitse vaivautua valloitussotiin ja vaarantaa omaisuuttaan, naisiaan tai lapsiaan. Se saa toiveensa mukaisesti kohdata loppunsa autiomaassa. Varo mitä toivot. Näin on joillakuilla tapana sanoa. Israel sai toivomansa, mikä toimii muistutuksena siitä, että mikäli toivomme vähemmän kuin meille on luvattu, on täysin mahdollista, että myös saamme vähemmän. On oltava rohkeutta pyytää riittävästi ja tarttua lupauksiin. Toisaalta on oltava rohkeutta ottaa vastaan, mikä harvoin on passiivinen prosessi, jossa Jumala antaa meille toivomamme tai itse suunnittelemansa kokonaan ilman omaa vaivannäköämme ja kasvuamme. Jumalalta saamiemme lahjojen keskeinen luonne on luonteemme kasvu, mikä edellyttää vaivannäköä ja erilaisten olosuhteiden kanssa toimimaan oppimista. Jumala on prosessissa rinnallamme ja apunamme, mutta kyllä se silti koskee. Hedelmät ovat kuitenkin herkullisia kuin luvatun maan hunaja aavikon suolan jälkeen.

ROHKENE RUKOILLA

Kansan kieltäytyessä luvatun maan valtaamisen kunniasta, Mooses olisi hyvinkin voinut miettiä, että eiköhän tämä viimeistään nyt ollut tässä. Tuskin enää edes kehtaan pyytää Jumalalta mitään. Hanna olisi voinut ajatella, että vuosien itku, valitus ja pyyntö saa päättyä tasan tähän. Kello tikittää, lasta ei tipu, eikä lirise – olkoon niin. Foinikialaisnainen olisi saattanut todeta Jeesuksen sanat järkeen käyviksi ja ajatella, että yritinpä ainakin – jokainen kortti käännettiin. Ketään heistä ei olisi voinut syyttää valinnastaan. Eipä siis muuta kuin uutta näkökulmaa hakemaan. Pää pystyyn ja suupielet ylöspäin.

Raamattu kuitenkin rohkaisee olemaan muuttamatta näkökulmaa yhdessä asiassa: Meillä on aina lupa pyytää hyvältä Jumalalta, taivaalliselta Isältämme. Jos me pahoina ihmisinäkin osaamme antaa hyviä lahjoja lapsillemme, jäisikö hyvä Jumala pekkaa pahemmaksi. (Matt. 7:7-11) Jumala antaa meille aidon, omia tai toistemme tarpeitamme koskevan vuoropuhelun mahdollisuuden. Tämä totuus vahvistetaan Uudessa testamentissa niin moneen kertaan, että jokainen lukekoon ja löytäköön itse. Jos tuomio olisi jo luettu, kohtalo kiveen kirjoitettu, arpa heitetty, esirippu laskeutunut ja kaikki toivo kadotettu, miksi meitä kehotettaisiin pyytämään ja anomaan. Jumalaa ei ole syytä pyytäessään pelätä tai ajatella hänen pyynnöistämme häiriintyvän tai suuttuvan. Ehkä pelkäämmekin useammin omaa pettymystämme: Jos ei pyydä, ei pety. Mutta voi tämän nähdä toisestakin näkökulmasta: Jos pyytää, muttei saa, mitä menetti. Jos pyytää, ja sittenkin saa, saa iloita.

Niin rohkeassa kuin usein sittenkin aika pelokkaassa rukouksessamme – Isä meidän rukouksesta lähtien – oleellinen lähtökohta on, että muistamme kertoa itsellemme ja Jumalalle, kuka ja millainen Jumala on ja mitä hän on sanassaan luvannut. Näin näkökulmamme siirtyy omasta hädästämme, huolestamme, pettymyksestämme tai osattomuudestamme hyvään, armolliseen Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa. Itseemme ei kannata rukouksessa vahvasti vedota, sillä siinä suhteessa korttimme jäävät köykäisiksi: Kärismystä ja tarpeita on kaikilla muillakin, eikä meillä toisaalta ole tarjota Jumalalle oikein muuta kuin epännistumisia ja heikkoutta. Ei Jumalalla ole erityistä syytä auttaa ja armahtaa juuri meitä.

Jos hän jostakin syystä silti autta ja armahtaa, se perustuu yksinomaan siihen, kuka hän itse on. Jeesuksen syntymässä, elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa näemme vahvimman mahdollisen totuuden Jumalasta. Hän tulee luoksemme, Hän kuulee, punnitsee ja ratkaisee ongelmamme, Hän kuolee kantaakseen syntimme, Hän voittaa pahan vallan, koska siihen emme itse kykyene. Rukouksessa on hyvä painottaa tällä tavoin voimakasta Jumalaa – ei miljoonin tavoin heikkoa itseämme. Tästä ei seuraa – kuten vaikkapa psalmeista voimme todeta – etteikö vaikeita tunteitaan voi ja saa tuoda rukouksessa Jumalan eteen. Mutta psalmeissakin vedotaan aina lopulta viime kädessä siihen, kuka Jumala on.

Toisinaan rukouksessa syntyy vääristymä; alamme mieltää Jumalan tavallaan viholliseksemme. Ei Israelin vihollinen ollut Jumala, vaan se itse. Kansa esti itse itseltään mahdollisuuden ottaa vastaan lahjat, jotka Jumala halusi sille sen hyvänä Isänä antaa. Mekin saatamme pelätä, että Jumala haluaa aktiivisesti jatkaa kärsimystämme tai lisätä sitä entisestään. Jeesuksen työhön turvaava on kuitenkin aina Voittajan puolella. Jumala ei ole meitä vastaan, vaan jo valmiiksi puolellamme, valmiiksi tahtomassa meille hyvää. Jumalan hyvyys ei muutu, vaikka Jumalan mieli muuttuisi. Saamme pelkäämättä pyytää jälkimmäistä ensinnä mainittuun vedoten.

Pohdittavaa

  • Millä tavoin ja missä määrin omassa rukouksessasi on esimerkiksi pyyntöjen ohella läsnä totuus Jumalan luonteesta ja olemuksesta tai hänen lupauksensa? Koetko, että tasapaino on tässä suhteessa oikea?
  • Mikä voisi olla itsellesi luonteva tapa lisätä rukousta, joka koskee Jumalaa ja hänen lupauksiaan. Voisiko esimerkiksi musiikki, Raamatun lukeminen tai valmiiden rukoustekstien lukeminen olla ratkaisu?
  • Tunnistatko toisinaan ajautuvasi ajattelemaan Jumalaa joko liian heikkona tai suuruudessaan etäisenä, jotta hän voisi vastata rukouksiimme? Tai onko sinulla taipumusta kokea Jumala vihollisenasi? Miten voisit pyrkiä oikaisemaan jumalakuvaasi näiltä osin?

Rukoiltavaa

  • Pyydä Jumalaa opettamaan sinulle eri tavoin hänen mielensä mukaista rukousta. Pyydä, että toisit rukoukseen oikeita aiheita, ja että osaisit niiden puolesta rukoillessasi vedota ja luottaa Jumalan hyvyyteen ja armoon.
  • Pyydä Jumalaa antamaan sinulle rohkeutta tuoda pettymystä pelkäämättä tai asiaasi häpeämättä tarpeesi hänen eteensä. Pyydä rohkeutta puolustaa oikeuttasi saada Jumalalta hyviä lahjoja, mutta myös rohkeutta ottaa lahjat vastaan, mikä usein merkitsee vaivaa ja kasvukipuja.

Toteutettavaa

  • Kun olet pohtinut, mikä voisi olla itsellesi luonteva tapa lisätä rukousta, joka koskee Jumalaa ja hänen lupauksiaan, ota ainakin yksi mieleesi tuleva tapa käyttöön. Kuuntele ja/tai laula rukouksesi yhteydessä jokin laulu, jossa kerrotaan Jumalasta ja/tai hänen lupauksistaan. Kerää Raamatusta muistikirjaan sopivia katkelmia ja palaa niihin rukouksen yhteydessä. Laita Jumalan luonteesta tai lupauksista muistuttavia lappusia paikkoihin, joissa ne osuvat säännöllisesti silmiin. Pidä silmäsi avoinnna ja laita talteen vastaan tulevia rukouksia, joissa keskitytään Jumalaan ja hänen lupauksiinsa ja käytä niitä osana rukoustasi. Sillä, rukoilemmeko omin vai jonkun toisen muotoilemin sanoin, ei ole rukouksemme kohteelle merkitystä. Oleellista on, että rukoilemme.
  • Jos koet, että sinulla on aiheita, joita et syystä tai toisesta koe uskaltavasi tuoda Jumalan eteen, mieti, mikä on asian taustalla oleva syy. Pelkäätkö, että aihe on väärä? Pelkäätkö, että joudut kuitenkin pettymään tai että pyydät sellaista, mikä ei oikeasti olisikaan hyvä? Pelkäätkö, että Jumala on heikko, ärtyisä tai mielivaltainen? Pelkäätkö, ettet ole riittävän hyvä ansaitaksesi Jumalalta apua kyseisessä asiassa? Ota alkuun juuri pelkosi tai epäröintisi rukouksen kohteeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s