Jeesuksen julkisen toiminnan alkusäkeisiin sijoittuva käynti kotikonnuilla ei evankeliumeiden todistuksen mukaan suju suosiollisissa merkeissä, vaan pikemmin halveksunnan ja torjunnan tahdittamana. Siellä, missä Jeesus voisi olettaa ja odottaa saavansa eniten rohkaisua osakseen, heitetään kylmä rätti kasvoille.

Jeesuksen vierailusta Nasaretissa kerrotaan Markuksen evankeliumin kuudennen luvun alussa. Pitkälti samansisältöinen jakso löytyy myös Matteuksen evankeliumista (13:53–58). Luukaskin kuvaa vierailun tapahtumia, mutta selvästi seikkaperäisemmin (4:16–30).

Kaikkien kolmen evankeliumikuvauksen pohjalta piirtyy vahva kuva siitä, etteivät asiat sujuneet toivottavimmalla mahdollisella tavalla. Vuoden 1992 kirkkoraamatussa Markuksen evankeliumin jakso, joka kuvaa Jeesuksen käyntiä Nasaretissa, on otsikoitu silti neutraalisti ”Jeesus käy kotikaupungissaan”. Raamattu kansalle -käännöksessä vastaava jakso otsikoidaan rohkeammin: ”Jeesusta halveksitaan Nasaretissa”. Luukkaan evankeliumin kuvaus vierailusta taas on saanut näissä käännöksissä samansisältöiset otsikoinnit: ”Kotikaupunki torjuu Jeesuksen” (kirkkoraamattu -92) ja ”Nasaretilaiset torjuvat Jeesuksen” (Raamattu kansalle).

Halveksuntaa ja torjuntaa siis – rohkaisun sijaan.

Mikä on tämä viisaus!

Markuksen ja Luukkaan evankeliumien kuvaus Jeesuksen vierailusta Nasaretissa alkaa sapatista, jonka koittaessa Jeesus menee synagogaan. Käytäntönä oli, että synagogien esimiehet pyysivät kiertäviä rabbeja, kirjoitusten opettajia, puhumaan ja lukemaan kirjoituksia sapattina.

Jeesuksen ilmeisen poikkeuksellinen opetus pannaan hämmästyen merkille, selvästi positiivisessa mielessä:

»Mistä hän on saanut tämän kaiken? Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta?

Mark. 6:2

Luukkaan evankeliumissa kuvataan, kuinka Jeesus nousee synagogassa ensin lukemaan kirjoituksia. Hänelle ojennetaan Jesajan kirja. Käärön avattuaan Jeesus löytää kirjasta luettavakseen kohdan, jossa sanotaan:

– Herran henki on minun ylläni,

sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut

ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

julistamaan vangituille vapautusta

ja sokeille näkönsä saamista,

päästämään sorretut vapauteen

ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Luuk. 4:18–19 (Katkelma vastaa pitkälti nykyraamatun Jesajan kirjan luvun 61 kahta ensimmäistä jaetta, mutta siinä on myös joitakin eroavaisuuksia. Tämä johtuu siitä, että Jesajan kirjan lopullinen tekstimuoto ei ollut kaikilta osin vakiintunut vielä Jeesuksen aikana. Tekstin merkitystä ajatellen erot eivät ole oleellisia.)

Jeesuksen lukemaa katkelmaa oli tulkittu juutalaisuudessa kuvauksena Babylonian pakkosiirron päättymisestä vuonna 539 ennen ajanlaksun alkua. Katkelman lupaukset olivat jääneet kuitenkin lunastumatta. Vaikuttaakin selvältä, että Jesaja viittaa tekstillään Messiaaseen. Näin tekstiä tulkitsee myös Jeesus. Tekstin luettuaan hän nimittäin käärii kirjan, ojentaa sen takaisin avustajalle ja istuutuu. Häntä katsotaan nyt tarkkaavaisesti (Luuk. 4:20). 

Jeesus alkaa puhua, ilmeisesti pidemmästikin. Joka tapauksessa selväksi tulee viesti, joka ei liene jättänyt kylmäksi ketään köyhän ja takapajuisen Galilean vaatimattoman pikkukaupungin synagogaan kokoontuneista:

»Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.» 

Luuk. 4:21

Jeesus ilmaisee messiaanisen ajan alkaneen. Hän on Herran voideltu, jonka yllä Herran henki on. Hänet on lähetetty tuomaan hyviä uutisia köyhille, julistamaan vangitut vapaiksi, sokeat näkeviksi, vapauttamaan sorretut ja julistamaan Herran riemuvuotta, siis vuotta, jona orjat vapautetaan ja omaisuus palautetaan alkuperäisille omistajilleen (3. Moos. 25:1–55). Riemuvuosi jäi ilmeisesti Israelin kansan historiassa pelkäksi teoriaksi. Käytännössä sitä ei ilmeisesti vietetty, sillä harvalla oli intressiä vapauttaa orjiaan tai luopua hankkimastaan omaisuudesta.). 

Jeesuksen sanoma on melkoinen! Sanat ovat selvästi myös kuulijoiden mieleen, kuten jo Markuksen evankeliumissa mainittu Jeesuksen viisauden hämmästelykin antaa ymmärtää. Luukaskin mainitsee kaikkien kiittelleen Jeesusta ja ihmetelleen ”niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Luuk. 4:22).

Tapahtuu kuitenkin jotakin yllättävää. Aivan kuin väkijoukko painaisi yhtäkkiä jarrua ja miettisi ääneen, että hetkinen, kenestä me nyt oikeastaan puhummekaan.

Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli? Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.» 

Mark. 6:2,3

Luukkaan evankeliumissa  (4:22) ihmiset kysyvät yksinkertaisesti: ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Siis tämän meidän kaikkien tunteman aivan tavallisen puuseppä-Joosefin?!?

Jeesus havaitaan siis toisaalta viisaaksi ja poikkeuksellisiin tekohin pystyväksi henkilöksi, joka myös sanoo itsestään varsin paljon. Mutta samaan aikaan – hänhän on vain meikäläisiä.

Yksi meistä? Tuskin hänestä on siis mihinkään!

Usein oman kylän ja kaupungin pitkälle ponnistaneista pojista ja tytöistä ollaan kaiketi ylpeitä. Saattaa toki käydä niinkin, kuten erään sukulaisrouvan tuttavalle. Kokoomuksen nykyinen puheenjohtaja Petteri Orpo on kotoisin tuttavan kotipaikkakunnalta, eikä tuttava jätä koskaan sopivaa (ei kenties sopimatontakaan) tilaisuutta käyttämättä kertoakseen, että hänen poikansa kirjoitti englanninkielestä kuitenkin paremman arvosanan kuin Orpo.

Läheltämme suuruuteen singahtavat saattavat herättää tunteita kahteen suuntaan. Näin oli selvästi jo Jeesuksen aikaan, sillä huomio, että tämähän on yksi meistä, ei suinkaan herättänyt iloa ja riemua, kuten olisi voinut olettaa: Ajatella, hän on yksi meistä aivan tavallisista ihmisistä, ja silti noin viisas ja etevä! Ei, Jeesuksen tunnistaminen naapurin pojaksi johtikin torjuntaan. Matteuksen evankeliumissa ilmaistaan suoraan ongelman ydin:

”Mistä hän on voinut saada kaiken tämän?” 

Matt. 13:56

Mistä hän muka on voinut saada kaiken tämän? Ei meillä täällä muutkaan viisaita puhu tai ihmeitä tee. Mistä Joosefin poika nyt yhtäkkiä tuollaista viisautta ja voimaa on ammentanut?

Jeesus vastaa torjuntaan sanoilla, jotka olivat esillä jo toisessa tammikuun alustuksista, jossa käsiteltiin Jeesuksen jännitteistä suhdetta omaan perheeseensä:

 »Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan.» 

Mark. 6:4

Usein kuvio menee juuri näin. Oman kylän suuruus saattaa olla ulkopuolisille puhuttaessa ylpeilyn aihe, mutta suuruuden kotikonnuille saapuessa muiden pyrkimys voi silti olla hänen nuijimisensa toisten tasalle, ehkä himpun alemmaksikin. Tavalla tai toisella viestitään, että etpähän ole muuta kuin naapurin Petteri, joka et ollut englannissakaan niin hyvä kuin meidän Timo. Sattumalta kai sait ministerisalkun.

Mielenkiintoisinta on se, mitä Markuksen evankeliumi kertoo torjunnan seurauksista:

Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. (jae 5)

Muutamaa parantunutta sairasta saatettaisiin toki ajatella voimatekonakin, mutta selvää on, ettei Jeesus voinut kotikaupunkinsa itseensä kohdistuneessa nurjassa ilmapiirissä toimia kuten toisissa kylissä ja kaupungeissa. Häneen ei luotettu, häneen ei uskottu, häntä epäiltiin.

Nurjilla asenteilla saattaa todella saada aikaan paljon vahinkoa, joka osuu  lähinnä ikiomaan nilkkaan. Innokkaat ja taitavat ihmiset kyseenalaistamalla ja torjumalla menetetään heidän intonsa ja taitonsa. Se hämmentää ja hämmästyttää sitä, joka ei olisi muuta halunnut kuin tarjota panoksensa yhteisönsä hyväksi:

Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti. 

Mark. 6:6

Jos persoonamme ei arvokkaine edellytyksineen yhteisöllemme kelpaa, ei voine muuta kuin vaihtaa maisemaa. Jeesus siirtyi opettamaan ja parantamaan sinne missä häneen luotettiin ja uskottiin. Paljon puhuttu aivovuoto oli totisinta totta jo kahdentuhannen vuoden takaisessa Galileassa.

Yksi meistä? Otetaan hänestä kaikki irti!

Luukkaan evankeliumissa Nasaretin väen reaktiota havaintoon, että Jeesus onkin tosiaan yksi heistä, tunnutaan kuvaavan hieman toisin. Tai kenties Markus ja Matteus jättävät vain tiiviin kerronnan nimissä yksinkertaisesti sanomatta sen, minkä Luukas kertoo. 

Luukkaan evankeliumissa Jeesus tuntuu vastaavan esiin nousevaan huomioon, että tuohan on meikäläisi, Joosefin poika, olettaen, että pian avunanelijoita on jonoksi asti:

»Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’»

Luuk. 4:23

Jeesus ilmeisesti arvelee, että ihmiset jo piankin ovat vetoamassa siihen, että kun nyt olet oman kylän poikiakin, niin etköhän pistä täällä samanmoisen shown pystyyn kuin se, josta huhut ovat kiirineet. Kapernaum, jonne Jeesus oli ilmeisesti hiljattain muuttanut, oli menestyvä kaupunki ja roomalaisten sotajoukkojen keskuspaikka. Sieltä sana poikkeuksellisista tapahtumista levisi taatusti lähiseudulle.

Jeesus ei kuitenkaan aio suosia kotikaupunkinsa väkeä vain siksi, että kyseessä on kaupunki, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen suhde. Hän toteaa profeetta Eliaan ja Elisaan liittyviin tapauksiin viitaten, että ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” (Luuk. 4:24). Ei Eliaakaan lähetetty Israelissa vallinneen kolmivuotisen kuivuuden aikana israelilaisten leskien luokse, vaan Sidonin maahan, sarpatilaislesken luo (Luuk. 4:25,26). Profeetta Elisan aikaan taas Israelissa riitti kyllä spitaalisia, mutta heitä ei puhdistettu, vaan syyrialainen Naaman (Luuk. 4:27).

Torjuuko Jeesus siis lopultakin juuri oman kaupunkinsa avuntarvitsijat? Eikö kuvio mennytkään niin, että nimenomaan hän itse tuli torjutuksi, kuten Markus ja Matteus antavat ymmärtää? Vai tarkoittiko viittaus siihen, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan, että Jeesuksen toimintavaltaa oli Nasaretin kaupungin kohdalla jollain tavoin rajoitettu? Eikö hän todellakaan voinut tehdä siellä voimatekoja, kuten Markus todistaa?

Ajatellaanpa Jeesuksen esiin nostamia profeettaesimerkkejä ja huomioidaan myös Matteuksen ja Markuksen näkökulmat. Vanhan testamentin kirjaprofeetat eivät pääsääntöisesti olleet yhteisöjensä arvostettuja jäseniä. He puhuivat tinkimättä sen, mitä kokivat Jumalalta puhuttavakseen saaneensa. Useinkaan se ei ollut mukavaa kuultavaa yhteisön kannalta – etenkään valta-asemassa olevien.  Todelliset profeetat – vallanpitäjien korvasyyhyyn ennustavien ammattiprofeettojen sijaan – kärsivätkin yksinäisyydestä, jopa vainosta. Heidän asemansa saatettiin hyvinkin kyseenalaistaa, heidän viestiensä alkuperää epäiltiin.

Voi siis ajatella, että yhteisönsä näkökulmasta kirjaprofeetat eivät todella olleet ”profeettoja omalla maallaan”. Lisäksi Jeesuksen mainitsemien Elisan ja Elian päivinä Israelissa (Israelin yhtenäisen kuningaskunnan 900-luvulla eKr. tapahtuneen jakaantumisen seurauksena syntynyt kymmenen Israelin heimon asuttama pohjoisvaltio) rehottivat epäusko ja jumalaapelkäämättömyys. Jumalalla oli täysi syy sallia profeettojensa positiivinen toiminta muiden kansojen parissa ja evätä se omalta kansaltaan.

Ehkäpä Jeesuksen nasaretilaisille lausumat sanat lopultakin viittasivat juuri siihen, mikä tuli esiin myös Markuksen ja Matteuksen evankeliumissa: hän ei voinut täyttää kotikaupunkinsa asukkaiden toiveita suuresta määrästä ihmeitä, koska häneen ei uskottu ja luotettu omassa kaupungissaan. Jeesushan oli juuri selvästi ilmaissut synagogassa, kuka hän oli – Herran voideltu ja lähettiläs. Tämän sanoman nasaretilaiset ilmeisesti torjuivat. Olihan se älytön ajatus: naapurinpoikamme Herran voideltu, jep. Samaan aikaan nasaretilaiset olivat silti halukkaita näkemään ihmeitä. Toista ei vain voi olla ilman toista, sillä Jeesukseen luottaminen ja uskominen sekä syntien saaminen tätä kautta anteeksi esitetään läpi evankeliumien selkeästi oleellisempana asiana kuin ratkaisun saaminen niihin tyypillisesti ruumiillisiin tarpeisiin, joita ihmisillä oli. Kun Jeesus lausui verenvuototautia sairastaneelle naiselle, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut, hän ei tarkoittanut, että nainen paransi itsensä uskollaan, vaan sitä, että usko ja anteeksianto – pelastus – oli edellytys sille, että Jeesus saattoi kohdata myös ihmisen muuta tarpeet.

Tämä edellytys ei Nasaretissa suuressa määrin toteutunut – vain muutamia parani. Jumalan siunaukset eivät ole ostettavissa sen paremmin rahalla kuin suhteillakaan. Jeesusta eivät voineet edes hänet ennestään tuntevat lähestyä itsestäänselvänä parannus- ja ihmeautomaattina. Petteri Orpokin saanee runsaasti viestejä kotiseutunsa erilaisista investointitarpeista. Päättäjä ei kuitenkaan voi oikein toimiessaan perustella valintojaan henkilökohtaisilla siteillä. Siltarumpuja järjestyy, mikäli niiden tarve on perusteltu, ei siksi, että niitä pyydettiin tietyltä paikkakunnalta.

Raivon vallassa

On inhimillisesti ymmärrettävää, että Jeesuksen pakanoita ”oman väen” sijaan suosivat sanat sekä Elian ja Elisan esiin nostamiseen liittyvä hienovarainen vihjaus (ainakin sellaiseksi varmasti tulkittu) nasaretilaisten heikkoon hengelliseen tilaan tuottivat suuren pettymyksen ja vihan, joka kääntyi aggressioksi:

Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle.

Luuk. 4:28,29

Jeesuksen kotikaupungin väen mentaliteetti oli selvästi: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. 

Tuttujen tuottamat pettymykset toki sattuvat enemmän kuin tuntemattomien. Siksi pettymyksen ilmaisutkin saattavat olla rajuja. Väkijoukko oli valmis tappamaan naapurinpojan! Syystä, jota ei tarkemmin kuvata, jyrkänteelle saavuttuaan se antoi kuitenkin Jeesuksen kulkea pois tilanteesta ja jatkaa matkaansa (Luuk. 4:30). Tulivatko nasaretilaiset tosipaikan tullen järkiinsä? Näkivätkö he lopulta Jeesuksessa jotakin enemmän kuin omien hyötyjen ajamiseksi sopivan välineen? Avasiko Jumala heidän silmänsä ymmärtämään, että tämä mies teidän on päästettävä menemään, tuntui miltä tuntui?

Rohkaisua vailla

Jos yhdistämme synoptisten (samankaltaisesti asioita kuvaavien) evankeliumeiden näkökulmat Jeesuksen vierailusta kotipaikkakunnallaan, syntyy kuva vähättelyyn ja epäuskoon perustuvasta torjunnasta, johon yhdistyy toisaalta halua samaan aikaan nähdä ja kokea huhuttuja voimatekoja. Itse Jeesuksesta – siitä kuka hän todella oli (naapurin pojan ja ihmeidentekijän lisäksi) – ei ilmeisesti lopultakaan oltu kovin kiinnostuneita. Emme kuitenkaan voi rohkaista ketään toimimaan minkään asian hyväksi, ellemme samaan aikaan ole kiinnostuneita siitä, kuka rohkaisumme kohde on. Rohkaisu lähtee persoonaa koskevasta viestistä: olet hyvä, tärkeä, arvostettu ja rakastettu. Ilman tätä viestiä on turha myöskään pyytää palveluksia, koka pyyntöjä ei joko täytetä (kuten Jeesuksen kohdalla kävi) tai ne täytetään, mutta ajaudutaan tilanteeseen, jota kuvaa parhaiten sana hyväksikäyttö: sinä et ole tärkeä, mutta hyöty, jonka sinusta saamme, on.

Tämä kaava on vaarassa toistua omassakin suhteessamme Jeesukseen. Jeesus saattaa liudentua elämässämme jonkinlaiseksi mielenrauha-atuomaatiksi, omien tavoitteidemme ja tarpeidemme takuumieheksi. Unohdamme etsiä ja kysyä, kuka hän todella on – ja sen jälkeen – miten hän haluaa meissä ja elämässämme vaikuttaa.

Sovellamme nasaretilaisia asenteita myös kanssaihmisiimme – seurakunnissakin. Emme näe mahdollisuuksia toisissamme, koska sehän nyt on vaan se, joka se on aina ollut. Toisaalta näemme joissakin vain mahdollisuuksia, emme ihmistä itseään. Alamme tottua siihen, että no hänhän nyt on sellainen, että hän tekee ja hoitaa ja osaa. Molemmissa tapauksissa rohkaisu jää usein antamatta, sillä miksi ihmeessä pitäisi, eihän siitä kuitenkaan kehumalla sen kummoisempaa tule. Rohkaisu on kuitenkin itseisarvo, ei väline. Jos rohkaisusta ei seuraa silminnähtäviä muutoksia, sen ei pitäisi olla ongelma. Meidät on kutsuttu osoittamaan kohtaamillemme ihmisille, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita riippumatta siitä, tuleeko heistä tämän viestin myötä hyödyllisempiä.

Toisaalta rohkaisu voi jäädä antamatta myös siksi, että sehän nyt kuitenkin hoitaa nuo asiat ja varmaan hirveästi nauttiikin työstään ja puuhastaan kaiken päälle. Ehkä niinkin. Mutta tehtävistään nauttivatkin ansaitsevat rohkaisua – kuten kaikki muutkin. Rohkaisu ei ole palkinto, vaan perusasenne, jolla meidän tulisi kohtaamiimme ihmisiin suhtautua.

Pohdittavaa:

• Miten minä kohtaan Jeesuksen ja lähestyn häntä? Olenko kiinnostunut siitä, kuka ja millainen hän on, vai painottuuko rukoukseni tai raamatunlukuni sittenkin vahvasti asioihin, joita häneltä pyydän ja saan? Olisiko tasapainossa parantamisen varaa?

• Entä ihmiset joita kohtaan arjessani ja seurakuntani arjessa? Huomaanko suhtautuvani usein epäilevästi heissä piileviin mahdollisuuksiin? Otanko toisaalta itsestäänselvyytenä joidenkin alttiuden, innon tai kyvyn palvella? Muistanko rohkaista laskeskelematta potentiaalisia hyötyjä?

Rukoiltavaa:

• Kiitä Jeesusta siitä, kuka ja millainen hän on. Kiitä myös kaikesta siitä, mitä Jeesus on kaikkien ihmisten hyväksi tehnyt. Kiitä siitäkin, miten hän on omassa elämässäsi vaikuttanut. Pyydä, että Jumalan tahto saisi tapahtua elämässäsi.

• Rukoile, että osaisit paremmin tunnistaa nurjat asenteesi toisia ihmisiä kohtaan ja korjata ne rohkaisevilla katseille, eleillä ja sanoilla.

Toteutettavaa:

• Jos et ole hetkeen lukenut mitään evankeliumeista, valitse niistä jokin luettavaksesi ja keskity tekstien äärellä erityisesti pohtimaan sitä, millaiseksi tekstit Jeesuksen kuvaavat.

• Rohkaise tavalla tai toisella henkilöä, jonka edellytyksiä tunnistat usein epäileväsi. Rohkaise tavalla tai toisella myös henkilöä, jonka palvelemiseen huomaat suhtautuvasi usein itsestäänselvyytenä.